Lukuharrastukseni ja kirjastotarinani

Olen luku- ja ja kirjahullu, myönnän sen nyt lopulta itsellenikin. Perheeni on epäillyt sitä jo kauan. Luen paljon, olen aina lukenut paljon ja tulen myös lukemaan edelleen paljon. Väitän, että kirjat säilyttävät asemansa elämässäni, vaikka tietokoneet ovat tulleetkin jäädäkseen. Illalla otan mieluummin sänkyyn mukaan kirjan kuin tietokoneen!

Ensimmäinen kirjastoni oli tuvan pöydällä levällään. Siinä olivat Maaseudun Tulevaisuus, Savon Sanomat, Kuluttaja ja lauantaisin paikallislehti. Vanhempani ja mummo neuvoivat ohikulkiessaan joskus kirjaimia. Opin lukemaan reilusti ennen kouluikää ja siitäkös riittikin harmia.

Aloitin alakoulun syyskuun 1. päivänä 1958 pienessä maalaiskansakoulussa. Saimme ojalan laskuopin ja Aapisen, - minkä luin kannesta kanteen ensimmäisellä tunnilla. Alakoululla ei ollut kuin pieni käsikirjasto opettajaa varten. Siinä oli vain joitain Suomen kansan arvoituskirjoja, muutama Anni Swan, Seitsemän veljestä, Vänrikki Ståhlin tarinat, laulukirja ja jotain hengellistä opettajan aamuhartauksia varten. Nehän luin kaikki jo ennen joulua. Niitä ei myöskään saanut viedä kotiin, vaan luin niitä tuntien täytteeksi etten häiritsisi muita kun he opettelivat tavaamaan. Kylän kirjasto oli yläkoulun puolella ja sieltä eivät alakoululaiset (luokat I-III) saaneet vielä lainata.

Alakoulussa ollessani jouduin käymään äidin kanssa Kuopiossa korvalääkärissä ja yövyimme äidin serkun luona, joka oli opettaja kyläkoulussa. Siellä oli seinän takana kirjasto ja minä sain istua siellä aikuisten keskustellessa. Se oli minulle taivas. Muistan vieläkin sen hurmoksen missä olin melkein vuorokauden. Kuinka paljon kirjoja! Lähtiessäni sain muistoksi elämäni ensimmäisen oman kirjan:Johanna Spyri, Nelliä kasvatetaan. Rakensin kotona sille höyläämättömästä laudasta hyllyn kamarin nurkkaan, sillä kotonani ei tunnettu sellaista mööbeliä kuin kirjahylly. Ei ollut kyllä yhtään kirjaakaan! Isän ja äidin vihkiraamattu sekä Kotiruoka olivat piirongin laatikossa. Sitten toisen oman kirjani sain III:lla luokalla voitettuani kotikuntani kulttuurikilpailussa ainekirjoituksen. Kirja oli Harriet Beecher-Stowen Tuomo sedän tupa. Kirjastoni mahtui samalle laudan pätkälle. Nykyisin molemmat ovat kunniapaikalla omassa aarteistossani.

Oikea kirjastonkäyttäjä minusta tuli siirryttyäni yläkouluun neljännelle luokalle. Yläkoululla oli kunnan sivukirjasto ja kirjastojärjestäjät. Olinkin ihmetellyt niitä suuria, vanerisia kaappeja pitkin eteisen seinustoja... Niin jouduin minäkin vuorollani kirjastojärjestäjäksi lauantaina yhteisen tunnin jälkeen. Ne ovet avattiin ja sain valita itselleni lukemista. Oli kuin taivas olisi auennut. Ensimmäinen lainaamani kirja oli Genoveva ja se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen vuosiksi. Kirja oli paksu, kellastuneet lehdet, melko suurikokoinen teksti ja kannessa kuva. Kannen kuvassa juoksi nuori nainen tukka hulmuten ja lapsi sylissä. Vuosia kirjoitin Koulukaverini -kirjoihin: Paras lukemani kirja -Genoveva.

Kirjastojärjestäjänä pääsin myöhemmin myös aikuisten osastolle. Aikuisten osasto oli avoinna perjantaisin klo 18.00-20.00. Silloin aukesivat ne viimeisetkin vanerikaapit.Taas minulle aukesi uusi taivas!Samalla tuli myös pari hankaluutta... Esimmäinen hankaluus oli käsikäyttöinen lainausjärjestelmä. Pöydällä oli musta laatikko, missä oli tarpeellinen määrä nimellä varustettuja välilehtiä. Kiejan takakannessa oli tasku, siinä pahvilippu, missä oli kirjan nimi ja jotain arkistointinumeroita. Se lappu laitettiin lainaajan välikköön mustaan laatikkoon ja kirjan takakannen taskuun laitettiin samankokoinen pahvilappu palautuspäivineen. Kun lainasin esim. kymmenen kirjaa, niin arvata saattaa, kuinka paljon se vei tilaa mustasta laatikosta. Se kävi aina ahtaaksi. Kerran sattui opettaja kaiken kukkuraksi paikalle, kun lastasin kirjoja laukkuuni. Päällimmäisenä oli Anni Polvan Rakkautta ja kaalintaimia. Opettaja nosti melkoisen rähäkän, sillä "...tällaiset kirjat eivät ole tuonikäisen lapsen luettavaa...". Keksi äkkiä, että vien äidille. Tosin äidillä ei ollut edes omaa lainauskorttia, ei välikköä eikä hän ollut koskaan käynyt koko kirjastossa. Ja tunnetusti hänellä ei ollut aikaa lukeakaan kotitöiltä, perheeltä ja lehmän kantturoilta! Kiejehän siitä lähti kotiin, mutta äiti liittoutui kanssani ja kertoi opettajalle aloittaneensa lukuharrastuksensa juuri hiljattain! Toinen hankaluus ilmeni ketjun toisessa päässä. Meillä ei ollut sähköjä ja lamppuöljy maksoi isän mielestä liikaa.Pimeän tultua ruvettiin nukkumaan. Lamput puhuksiin mahdollisimman aikaisin. Viimeistään silloin kun isä itse meni sänkyyn. Siinä ei ollut lupa rapistella kirjansivuja eikä polttaa suotta öljyä. Onneksi äiti taas liittoutui kanssani ja keksimme sähkölampun. Sen jälkeen luin illat ja joskus myöhään (ehkä klo 22:een!) peiton alla. Niinpähän sekin öljyn pihtaaminen kului sitten sähkölampun pattereihin...

Aikanaan jätin lapsuuden kodin ja muutaman lenkin jälkeen päädyin Varkauteen. Puustelliin (ravintola kirjaston alakerrassa) en päässyt ikäni pulesta vielä sisään, mutta yläkerrassa olevaan kirjastoon löysin tieni ilman opastusta. Kun pojat olivat pieniä, oli mukava viedä heidät sinne satutunnille ja itse sain rauhassa upota kirjoihin. Nykyinen kirjastohan onkin palatsi entiseen verrattuna ja tarjonta taivaallista. Ja kotiinkin on vuosien varrella kertynyt melkoinen kirjasto. Jopa lastenlapsia varten oma osasto. Lukemiseni jatkukoon.

JK. Joku aika sitten huomasin Kirjapörssin poistokorissa entisen Katekismuksen kokoisen kirjaläpyskän. Kannessa oli vaaleahiuksinen nainen ja viinirypäleitä ja nimi - Genoveva. Ostin sen kädet vapisten, menin kotiin luin sen yhden kahvimukillisen ääressä. Mikä ihme siinä oli 50 vuotta sitten viehättänyt? En suosittele sitä kenellekään. Todennäköisesti aika kultaa asioita!