KALASTAJA HUVIN VUOKSI

Katiskasta on tullut hyviä lahnoja suolattavaksi. Kuvassa eno-Aimo, isä, Hanne ja Timo-serkku, 1957.

Aamulla varhain kun rantahan astelen ja meidän virralle katseeni luon. Siel ahvenet oottaa jo vierellä karien, kun kalavehkeet mä venhooni tuon. Näin meillä hoilattiin ja myös toimittiin. Kalastaminen ja ravustaminen ovat olleet minulle sitä kivaa ulkoilmatekemistä, kuitenkin lähes aina leikinomaisesti ja ajankuluna. Mutta isälle kalastus merkitsi perheen ruokavalion monipuolistamista ja herkutteluhetkien järjestämistä katraalleen. Eli oli totista touhua.

Isä oli minun kalastuksen opettajani. Meillä lapsilla oli omat onget ja matojen kaivinpaikka. Jokaisen piti oppia pujottamaan mato koukkuun aivan itse. Ja kyllä me opimmekin. Myös kala piti oppia irrottamaan koukusta ja senkin taidon me opimme. Itse olen siirtänyt isän opit omille pojilleni ja lapsenlapselleni Julialle.

Olen ongella Ylätalon laiturilla esikoispoikani Petterin kanssa 1970.

Ylätalon laiturilla on ollut joku ongella joka kesä niin kauan kuin minä muistan. Jo ennen meidän aikaamme isä on ollut siellä ongella veljiensä ja serkkujensa kanssa. Me ongimme lapsena sisarusten, serkkujen ja isän kanssa, sitten miestemme ja lastemme kanssa ja viimeiset 10 vuotta lapsenlapseni on seisonut vapa kädessä laiturin nokassa kohon liikkeitä seuraten. Ennen meillä oli innoittajana se, että omat kissat söivät saaliimme. Usein ne tulivat rannalle odottamaan kaloja ja heiluttivat kiitollisina häntäänsä ja viiksiään, kun viskasimme särjen tai salakan nurmikolle. Lapsemme ja lapsenlapseni Julia ovat kalastaneet naapurin kissoille. Joskus olemme saattaneet paistaa ongittuja ahvenia maistiaisiksi ja pienen kalastajan iloksi. Sorvat on syötetty lokeille.

Keväällä isä pyydysti haukia ja lahnoja katiskalla. Saimme olla mukana veneessä, kun katiskoja nostettiin ja vähän isompana saimme nostaa niitä itsekin. Hauet paistettiin ja lahnat pantiin suolaan aitassa olevaan tiinuun, ne peiteltiin voipaperilla ja painoksi pantiin isoja kivenmurikoita. Miehet laskivat keskikesällä keskenään pitkää siimaa. Siinä tarvittiin iso purkillinen kastikaisia, joita useimmiten haettiin virran takaa. Saaliina saattoi olla vaikkapa ankeriaita.

Ankeriaista puheen ollen on ihan pakko kertoa ensimmäiset omakohtaiset ankeriaankäsittelykokemukset. Suvun miehet olivat saaneet pitkällä siimalla lukuisia ankeriaita. Niinpä minä sitten valmistauduin tapani mukaan laittamaan niistä ruokaa. Otin halkopinosta kalikan ja ryhdyin tainnuttamaan kiemurtelevaa ankeriasta, kuten olin oppinut tekemään muillekin kaloille ensimmäisenä toimenpiteenä. Vaan eipä se vonkale siitä ollut tietääkseenkään. Oli kuin olisi lyönyt matoa tikulla päähän! Ei ollut ketään, jolla olisi ollut aikaisempaa kokemusta ankeriaan käsittelystä. Kun olin juoksuttanut sitä luikeroa pitkin pihaa kitaan jääneessä siimanpätkässä ilman tulosta, jouduin seuraavaksi toteamaan, että ei nylkeminenkään minulta onnistunut. Jonkun tilannetta huvittuneesti seuraavan sukulaisen neuvosta naulasin sen kalan seuraavaksi vajan seinään ja ryhdyin nylkemään sitä. Eikä sekään homma oikein ottanut sujuakseen. Aivan järkyttynyt olin, kun se kala vielä sätki pannulla. Minulta jäi se herkku syömättä. Mieheni savustamana ankerias oli kuitenkin syötävää, eikä nahkakaan tuottanut päänvaivaa.

Syksyllä meillä tuulastettiin. Sinne eivät akat ja lapset päässeet mukaan! Katsoimme vain vierestä, kun miehet irrottivat akun ja traktorin valonheittimen sekä pakkasivat niiden kanssa veneeseen atraimen. Pitkin rantoja hiljakseen lipuva vene ja kirkas valokiila tumman veden pinnassa oli mystinen syysillan näky Vääntäjänvirralla.

Olimme toisinaan isän tai enon kanssa uistelemassa. Olen saanut elämäni aikana monta haukea uistimella ja nauttinut siitä kun se kala jysähtää "professoriin" kiinni. Yhtenä juhannuksena isä sai uistimella yli 10 -kiloisen hauen. Se oli suurin koskaan näkemäni hauki. Sen saaminen veneeseen oli kestänyt tuntitolkulla, sillä hauki veti venettä, eikä kalastaja haukea. Se jättiläinen piti väsyttää, ennen kuin sen pystyi nostamaan, tai paremminkin vetämään kallistetun veneen reunan yli. Hauki paistettiin leivinuunissa, koska se oli niin valtavan kokoinen. Aikuiset haukkuivat kalaa puiseksi, vaikka sitä muuten kyllä kehuivat.

Sovelsin lapsena saamiani oppeja madepilkillä Päijänteellä 1996

Talvella isä pilkki mateita ja ahvenia. Muistikuvani mukaan parhaiten hän ehti istuskella puulaatikon päällä tai aikuisten potkurissa talviongella sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Potkuttelin usein häntä katsomaan ja jännäämään tuleeko saalista vai ei. Yleensä sitä saalista tuli, sillä isä tunsi lähes jokaisen sopen virrasta ja söimme monet pilkkikaloista keitetyt kalasopat. Isä opetti pilkkimisen taidon myös minulle. Kalansilmä vain pilkkikuvan koukkuun, pilkkisiima avantoon ja oikea ranneliike oikeaan tahtiin. Ja sitten sitä saalista tuli, tai sitten ei. Olen kuitenkin innokkaampi onkimaan kuin pilkkimään. Kärsivällisyyteni ei riitä paikallaan istumiseen, jos saalista ei tule riittävän tiuhaan tahtiin. Onkijoille virta on ollut antoisampi.

Vanhempani opettivat myös kalan käsittelyn tainnutuksesta filerointtiin. Hauki oli helppo suomustaa ja ahven todella hankala. Meillä oli lapsuudenkodissa vain puukko työvälineenä, joten sen leveää terää oli joskus vaikea työntää pienen kalan kitusiin puhkaisematta sappirakkoa. Lahnaa oli hauska perata, koska sillä oli se kelluntapallukka siellä selkärangassa kiinni. Sen valkoisen kaksiosaisen "ilmapallon" saattoi poksauttaa puhki vaikka kesken työn.

Nyt yli kuusikymppisenä voin tyytyväisenä todeta, että eivät ne lapsena opitut taidot ole hukkaan menneet, sillä olen nauttinut ystävieni ja perheeni kanssa kalastuksesta lähes vuosittain. Työssänikin niistä opeista on ollut apua, kun olen joutunut opastamaan matkailijoita sekä pyydystämisessä että kalankäsittelyssä.

Meillä syötiin lapsuuden kodissa paljon kalaa. Kala on ollut koko elämäni ajan se paras ruokaherkku. Minulle maistuu graavattu, halstrattu, savustettu, paistettu ja keitetty kala sekä ravut. Jopa särkiä söimme hyvällä ruokahalulla, kun ne haudutettiin märkään sanomalehteen käärittynä iltanuotiolla. Puhumattakaan voissa paistetuista muikuista tai kalakukosta.