LUMESTA OLI MONEKSI

Hiihtolomilla sekä hiihdettiin, että esim. vuonna 1963 käytiin Turussa monotansseissa. Kuvassa olemme Marjan kanssa anorakit päällä kummieni keskellä ja lähdössä tansseihin.

KOVA HIIHTÄJÄ

Sukset olivat laudasta. Niissä oli nahkalenkit, joihin huopatossut pujotettiin. Siitä huolimatta olin kova hiihtämään. Hiihtäminen oli ehdottomasti se eniten harrastettu juttu aivan pienestä likasta lähtien. Aluksi isä teki umpihankeen latuja, mutta kun voimat karttuivat, en tarvinnut ladunavaajia. Hiihdimme pihalla ja pelloilla. Laskimme mäkeä rantapenkalta jäälle, mutta kun se tuntui liian kesyltä, hiihdimme toisinaan Irenen kanssa puolen kilometrin päähän Lauttarantaan, josta oli kaadettu puut jyrkästä rinteestä. Siellä meni tunti poikineen, kun laskimme äkkijyrkkää, yli 100 metrin pituista rinnettä jäälle ja kiipesimme tampaten takaisin sen rinteen päälle. Mäki oli umpihankea ja yhdessä laskussa saattoi tulla kymmenen akkaa!

Toinen ihana laskettelupaikka oli Toistin takana olevat Vuorlammin kukkulat, jonne teimme ensin ladut ja sitten laskimme mäeltä mäelle. Matkaa tähän mielipaikkaamme oli yli kilometri, mutta silti vanhempamme luottivat meihin pieniin hiihtomestareihin, kun laskivat meidät sinne Irenen kanssa kahdestaan puurtamaan.

Talvella tuli hiihtokilometrejä useampi sata, sillä aina kelin salliessa hiihdin aamulla 5 km kouluun ja sitten iltapäivällä takaisin. Myös välitunneilla kierrettiin koulun viereen tehtyä kilometrin lenkkiä. Voitin usein koulun hiihtokisoja, tai ainakin pääsin palkintopallille joka kerta. Palkinnoksi sain lusikoita.

Eikä se menestyminen ihme ollutkaan, sillä olihan minulla harjoittelua takana luokkatovereitani enemmän, koska minulla oli pisin koulumatka. Hyvän hiihtomenestykseni salaisuus oli myös sitkeä luonteenlaatuni ja se, että isä huolsi sukseni aina hyvin. Muistan hänen tervanneen pari kertaa talvessa sukseni ja voidelleen lähes joka aamu suksien pohjat kulloisenkin kelin mukaisella suksivoiteella. Isompana osasin myös itse voidella sukset, joten isän ei tarvinnut joka aamu keskeyttää navettatöitä minun suksieni huollon takia.

HIIHTÄMISINTO HYYTYI HUONOON VOITELUUN

Olin vielä oppikouluiässä melkoinen lylyn lykkijä, sillä samosin esim. vuonna 1962 koululaisten 20 km:n laturetken Kouvolasta Valkealaan ja takaisin puisilla järvisilläni. Jotenkin muistan vielä sen urotyön aiheuttaman väsymyksen tunteen, jota kuorrutti kuitenkin raukea tyytyväisyys aikaansaannokseen.

Tosin on myönnettävä, että Kouvolassa opiskellessa hiihto jäi vähäisemmäksi kuin lapsuusvuosina. Liikuntatunnilla hiihdimme muutaman kerran vuodessa. Ollessani kotona joulu- ja hiihtolomilla, sujautin vanhasta tottumuksesta sukset jalkaan ja painelin umpihankeen tai itse tehdyille laduille. Yliopistoaikana en hiihtänyt kuin satunnaisesti lomilla. Jyväskylässä minulla ei ollut suksia edes mukana.

Se, että oma hiihtointoni hiipui, ei merkinnyt sitä, että olisin lakannut seuraamasta hiihtotapahtumia. Olen ihan koko ikäni harrastanut penkkiurheilijana hiihtoa ja mäkihyppyä. Oma itsetunto nousi kummasti, kun Mäntyranta, Hasu, äitee Rantanen ja Marja-Liisa Hämäläinen sivakoivat voittajina maaliin. Marjon muistan "perkele havuja" pyynnöstään ja Mietaan katkera häviö Wassbergille harmittaa vieläkin. Aina olen pitänyt erityisen paljon mäkihypystä. Syynä innon säilymiseen on suomalaisten hyvä menetys ja iste lajin sääalttiudesta syntyvä jännittävyys. Vaikka hyväkäytöksinen superkotka ja lempihyppääjäni kautta aikojen, Ahosen Janne, ei enää lennä, on kansainvälinen mäkihyppääjäkaarti kuin iso lapsilaumani, jonka taidot tunnistan ja joiden yksilölliset elämäntarinat tiedän urheiluselostajien stoorien kautta.

Poikani Petteri opetteli hiihtämään Tampereella 1 v 2 kk:n ikäisenä, lenkkisuksilla ja huopatossuissa kuten äitinsä vajaa 20 vuotta aikaisemmin.

Oma hiihdon ilo sammui yllättäen kevättalvella 1967. Asuimme silloin Tampereella mieheni Jonin kanssa. Odotin ensimmäistä lastani. Päätimme lähteä ulkoilemaan hiihtäen läheisen hiihtomajan maastoihin. Puusukseni olivat niin kehnosti voidellut, että en päässyt juuri ollenkaan eteenpäin. Ne vain lipsuivat ja lipsuivat! Hermostuin tilanteeseen niin, että päätin lopettaa hiihdon ikuisesti siihen paikkaan. Tosin jatkoin vielä hiihtelyä lasten kanssa Porissa, Heinolassa ja mökillä, mutta se hiihtely oli sellaista tepastelua pienten poikien tahdissa.

Viimeisen kerran hiihdin puusuksillani 1980-luvun alkupuolella, ellei oteta lukuun sitä, kun jouduin työni puolesta hiihtämään kansainvälisen matkanjärjestäjäryhmän kanssa Tapanilan laavulle 1995. Silloin lylyinä olivat muoviset, ei-voitelua tarvitsevat "jokanaisen" sukset, jotka juuri ja juuri luistivat mäenlaskuissa ja juuri ja juuri pitivät ylämäissä. Vaikka hiihtojen välissä oli yli 10 vuotta, olivat taidot tallella, mutta se kipinä ei kuitenkaan tuosta retkestä syttynyt uudelleen. Voin kuitenkin tuon vihonviimeisen hiihtorypistyksen jälkeen sanoa, että olen kuin olenkin hiihdellyt Lahden kuuluisilla laduilla monien kansainvälisten kuuluisuuksien jäljillä. Hiihtoa en ole pahemmin kaipaillut näinä vuosina, ainoastaan maaliskuun aurinkoiset hanget saavat vanhan hiihtäjän vaistot hieman nytkähtelemään kaipaavasti, mutta siinä se sitten onkin.

Potkurilla maaliskuun hangilla kotitilalla 1967 serkkuni Vapun kanssa.

HIPPARINKEJÄ JA POTKUTTELUA

Aina ensilumen tultua juoksimme pihalle ja teimme hipparingin. Se lienee ollut halkaisijaltaan reilut 5 metriä. Ringissä oli yleensä kaksi poikkipolkua ristikkäin. Siinä ringissä saimme juosta hippaa niin paljon kuin sielu sietää, kun ei tarvinnut varoa huonekaluja, kuten sisäleikissä. Ja kyllä me juoksimmekin itsemme aina hikisiksi.

Talvileikkejä olivat tietenkin lumiukkojen teko ja lumilyhtyjen rakentaminen. Lumisotaakin harrastettiin silloin tällöin. Minulla oli lapsuudessa oma pieni lumilapio. Lumenluonti sen kanssa oli leikkiä, vaikka yritinkin joskus pysyä isän tahdissa. Joskus kaivoimme pihan lumikinoksiin lumimajoja. Helpointa se oli tehdä suurimpaan kasaan, joka oli rappujen edessä, navettatien ja puuliiteriin johtavan tien haarassa.

Pulkkia ei minun lapsuudessani ollut, mutta aina jostain löytyi pahvinpala tai tyhjä apulantasäkki, jolla pääsimme laskemaan pyllymäkeä. Liukkainta oli nuoskakelillä ja silloin sitä painuttiin mäkeen. Paras paikka oli puimalan päädyssä oleva rantapenkka. Saatoimme laskea ja kiivetä ylös pari tuntia tauotta. Tähän leikkiin sopi Hanne-vauvakin jo melko pienenä. Hän sai istua isosiskon sylissä ekat liukumäet. Yleensä olimme liukumäessä aamupäivällä ja tulimme syömään äidin "viimeisellä kutsulla" litimärkinä ja lumisina kuin lumiukot. Ennen kun saimme astua eteiseen, meidät luudittiin isoimmista lumista rappusilla. Monasti märkä lumi oli paakkuuntunut saappaansuihin, tumppujen varsiin ja myssynreunaan niin ettei sitä meinannut saada irti edes luudalla, vaan ne kökkäreet piti nyppiä käsin.

Talvella myös potkuteltiin paljon. Saimme joululahjaksi Irenen kanssa omat pienet potkukelkat. Ne erotti toisistaan jalasten etuosiin laitetut värikkäät kumitulpat. Lumettomilla syysjäillä pitkin rantaa oli ihanaa kiitää. Tai maaliskuun kantavilla pakkashangilla laskea mäkeä pitkin vierupeltoa ja kerätä pajunkissoja aurinkoisella hangella. Kuljin myös alakouluun potkurilla, sillä siihen aikaan ei tie ollut kokonaan hiekoitettu, vaan tien reunat olivat yleensä puhtaita. Aika hyviä liukuja koulumatkalla saikin sekä Palosen mäessä että sitten lähellä Pasinkylää olevassa pitkässä mäessä. Hyvät alamäet merkitsivät tietenkin myös sitä, että ylämäkiä riitti aivan omiksi tarpeiksi.