ITSEKEKSITTYJÄ KESÄLEIKKEJÄ

Leikkikivet näkyvät alareunassa oikealla, kuusien välissä.

KIVILLÄ OLI KIVA LEIKKIÄ

Ulkona me olimme paljon. Se oli ihan luonnollinen valinta, kun maalla asuttiin. Ei meillä ollut ulkoleikkikaluja, mutta leikkiä riitti aamusta iltaan. Suosikkipaikkamme kotileikeille oli vanhalla mäellä, jonka kallioilla ja kivien päällä leikittiin ahkerasti. Vanha talomme oli kallioitten ympäröimä. Kallioitten reunoilla olevista sammalista sai rakennettua vaikka huoneiden seinät, ja niin koti oli valmis. Vanhan ja uuden kodin välimaastossa oli kiva kiviröykkiö, jossa oli erikokoisia ja muotoisia kiviä. Niistä kivistä teimme myös mielikuvituksellisen kodin. Isoin ja lättänin kivi oli tupa. Yksi kivi oli keittiö ja yksi makuuhuone. Olipa yksi kivistä navettakin. Siellä asusti meidän kävyistä ja risuista askartelemiamme lampaita.

Kivet olivat niin lähellä, että pystyimme hyppelemään huoneesta huoneeseen, eli kiveltä toiselle. Paitsi kerran, kun epäonnistuin loikassa ja vasempaan jalkaani repesi terävästä kivenkulmasta ammottava haava. Siinä on vieläkin arpi, sillä kotikonstein hoidettuna haavan parantuminen kesti kauan. Kotileikissä keitimme ruokaa sahajauhoista ja vedestä. Sekaan laitoimme heinäsilppua. Sammal oli leikkileipää. Ketunleipiä ja suolaheiniä söimme ihan oikeasti, samoin kuin metsämansikoita, joita poimimme rinteestä, kiviryhmän vierestä. Lautasia olivat päreen palaset tai isot puun lehdet. Lampaille syötimme heinää, jota keräsimme nyppimällä ja toimme leikkinavetan varastoon. Lepän pienistä oksista teimme tullikoita.

Vanhalla mäellä oli myös puita, joihin pystyimme kiipeilemään. Paras puu oli mäkipellon reunassa, vanhan puuseen takana. Se oli tervaleppä, joka kasvoi vähän vinossa ja jossa oksat alkoivat jo ihan matalalta, joten sinne oli helppo nousta. Vanhaan omenapuuhunkin pystyi kiipeämään, sillä sen alla oli iso kivi, josta alaoksille pystyi kätevästi nousemaan.

Keväällä uitto-oja tulvi, eikä sinne ollut asiaa. Kuvassa Atte ja Petteri kuohuntaa ihmettelemässä.

KOIRANPUTKIPUMPPUJA

Yksi luonnon leikkikalu oli koiranputkista tehty vesipumppu. Männäksi isoon putkeen asetettiin siihen juuri naftisti sopiva pieni putki. Isoon putkeen tehtiin nivelkohtaan reikä, josta vesi vedettiin sisään ja josta se myös hienosti suihkusi ulos. Näitä pumppuja rakentelimme useimmiten silloin, kun vanhemmat olivat heinätöissä virran takana ja me lapset leikimme vesisotaa tai seikkailimme muutoin uitto-ojassa. Puromaisen vanhan uitto-ojan pohjalla oli kesäisin sen verran vettä, että sen pystyi kävelemään läpi saappaissa. Tosin paikka paikoin piti hyppiä kiviä pitkin syvemmissä kohdissa. Ojassa oli lähteitä, joista koivulipolla joimme vettä. Tämän ojan varsilla kasvoi niitä erityisen isoja koiranputkia, joista niitä pumppuja sai. Ojasta löytyi muutama vesiponni, jossa mahduimme uimaan käsipohjaa.


MIESTEN PYÖRÄLLÄ PYÖRÄILYÄ

Kun olin alakouluikäinen, sain opetella pyörällä ajamista isän polkupyörällä. Se oli ehkä hieman tukalaa, kun pyörää piti polkea tangon välistä. Piti opetella oma vino tasapaino raskaan pyörän kanssa ja samalla uusi polkemisen tekniikka. Kerran ajaessani vanhalta mäeltä kujaa pitkin saunalle päin, kaaduin piikkilankaan ja vasen polveni aukesi noin 5 sentin matkalta. Siitä huolimatta opin ajamaan ja sain sitten aikanaan oman pyörän. Polven iso arpi muistuttaa kuitenkin siitä uhrauksesta, jonka jouduin tekemään tämän taidon oppimisen eteen.

Aurinkoa otettiin heinätöiden välissä porukalla talon päädyssä. Kuvassa eno-Aimo, Marja, Timo ja Hanne, minä sekä Meeri-täti. Taustalla näkyy aitta, josta oli moneksi. Pyykkitelineessä oli kesäisin narukeinu.

AITASTA OLI MONEKSI

Kotipihalla leikittiin myös kotia. Aitanrappusilla oli kiva leikkiä, vaikka pienellä sateella. Raparperin lehdet olivat meidän sateenvarjojamme, kun leikimme ulkona rouva-leikkejä.

Aitta oli muutenkin mielenkiintoinen paikka vintteineen ja aittahuoneineen, joissa vietimme paljon aikaa. Sekä aitassa että vintissä oli kiinnostavia vanhoja tavaroita, jotka innoittivat mielikuvituksellisiin leikkeihin. Aitan seinä ja katto puolestaan olivat hyviä pallopelien pelaamiseen. Seinään tai katolle sai heittää palloa ja ottaa sitä kiinni. Se sopi yksin leikkimiseen. Yhdessä leikimme polttopalloa siten, että palanut heitti pallon katolle ja sillä aikaa kun pallo oli liikkeellä, poltettavat saivat juosta karkuun. Kun pallo oli takaisin heittäjän käsissä, kaikkien piti pysähtyä ja polttaja yritti heittämällä polttaa jonkun. Koulussa tämä polttopallo oli hauskempaa, kun meitä oli iso joukko ja onnistuminen todennäköisempää kuin kahden sisaren ja parin serkun kanssa. Siinä meinasi välillä mennä hermo, kun yksi ja sama polttaja yritti jo kymmenettä kertaa osumaa.

Pyykkinarutolppien väliin oli laitettu narukeinu. Minä tykkäsin keinumisesta. Toisinaan keinuun oli ruuhkaa, kun meitä oli kolme ja keinuja vain yksi. Keinuimme istuen ja seisoen. Vemputimme ja vamputimme keinua, mutta koska se keinulauta oli lovellinen ja irrallinen, piti poikittaisliikkeissä olla varovainen. Keinu oli niin kovassa käytössä, että isä joutui uusimaan naruja vähän väliä, koska ne hiertyivät säikeittäin poikki. Narujen kestävyyttä koetteli erityisesti kierteiden tekeminen, joka mahdollisti hurjan pyörimisvauhdin kierteen purkautuessa.

Tikkataulun paikka oli aitan seinässä, puuliiterin kohdalla. Tikkaa meillä heitettiin ruokatunnilla ja iltaisin. Se oli koko perheen ja kaikkien vieraitten yhteinen hobby. Olin tikanheitossa vain kohtalaisen hyvä, enkä ehkä siksi erityisen paljon siitä innostunut kuin vasta aikuisena, kun heitettiin pubi-tikkaa. Joskus löysimme isän vanhan kuulan ja vaikka se oli miesten painoluokkaa, opettelimme kuitenkin sitä työntämään isän opastuksella.

ISO PIHA INNOITTI MONIIN LEIKKEIHIN

Kun kevät koitti ja paljas maa tuli esiin lumen alta, aloin piirtää rappujen eteen kinkkausruutuja. Yksi, yksi, kaksi, yksi ja kaksi, oli tavallisin ruutujärjestys. Kivi heitettiin paijana ekaan ruutuun ja sitten se hyppely alkoi. Se sopi yksinleikiksi, mutta myös yhteiskisaksi. Naruhyppely oli keväisin suuremmassa suosiossa kuin kesällä. Äiti opetti sekä yksinhyppyä että oli mummon kanssa pyörittämässä pitkää pyykkinarua, jotta sain opetella myös sellaisen hyppelyn. Kun kotona harjoitteli, oli koulussa sitten jo aika peto naruhypyssä.

Koska meillä oli iso, tasainen piha, meillä oli hotua opetella seisomaan ja kävelemään käsillä. Ensin opeteltiin seisomaan käsillä aitan seinää vasten ja sitten kun se taito oli hyppysissä, ryhdyttiin treenaamaan kävelyä. Se oli vaikeaa, mutta kyllä minä sinnikkäänä pikkutyttönä ja uutteran harjoittelun jälkeen pieniä pätkiä pystyin kävelemään. Kärrynpyörä ei sen sijaan minulta taittunut aivan puhtaasti, vaikka hyvä voimistelija olinkin. Kuperkeikkoja tehtiin pihamaalla pitkinä sarjoina, aivan pyörryksiin asti. Pihaleikki oli myös kottikärryt, eli toinen käveli käsillään ja toinen piti jaloista kiinni, kuin kottikärryistä. Isän tekemillä kompuilla olin mestari kävelemään. Puujalat olivat lystit vempaimet, jollaiset mieheni teki pojillemmekin heti kun he oppivat kävelemään.

Lapsuuden kesiin kuului traditiona auringon ottaminen aina kun se oli mahdollista. Sitä harrastettiin varsinkin silloin, kun serkkumme olivat meillä kesälomalla. Levitimme vanhan viltin talon päätyyn, johon aamupäivän aurinko paistoi kuumasti ja rasvasimme ihomme Nivealla tai Vitaliksella. Sitten kääntelimme vain kylkeä, juttelimme keskenämme ja kehittelimme tulevaisuuden unelmia. Tosin tätä herkkua saimme nauttia vain silloin, kun ei ollut heinätöitä, matonpesua tai kasvimaan harvennushommia. Välillä auringonotto piti keskeyttää, kun äiti tarvitsi apua keittiössä.

Helvi-täti oli tällä kertaa uinninvalvojana. Rannassa pyräästä irronneita tukkeja.

UIMINEN OLI PARASTA

Parasta kesässä oli kuitenkin uiminen. Heti, kun jäät sulivat, kinusimme äidiltä lupaa mennä uimaan. Yleensä kuitenkin lupa irtosi vasta kun koulu päättyi, eli kesäkuun ekana päivänä, jolloin saimme vihdoin kävellä paljain jaloin. Äiti nimittäin yritti varjella meitä sairastumasta kevätflunssaan, sillä keväällä saunottiin vielä yläsaunassa ja uimarantaan oli 100 metriä. Myös jalkojen kylmettymisen tiedettiin edesauttavan flunssaan sairastumista. Joskus kuitenkin saimme käväistä pikaisesti uimassa jo toukokuussa aivan talon päädyssä olevalla äkkijyrkällä roskakuopan rannalla, kunhan muistimme varoa siellä olevia lasinsiruja.

Äiti oli hyvä uimaopettajamme. Hän oli nimittäin uimamaisteri. Äiti vitsailikin joskus sanoen olevansa maisteri, nimittäin uimamaisteri. Kun uimataidot kehittyivät, saimme uida tukkipyräille ja sukellella sieltä keskelle virtaa. Hauska leikki oli pyräistä irronneilla tukeilla ratsastaminen. Virran yli sai uida silloin, kun joku aikuinen oli laiturilla vahtimassa. Ehkä hauskinta kuitenkin oli hyppiminen ja sukeltelu. Laiturilla oli puinen laatikko, jonka joskus raijasimme laiturin päähän. Se oli meidän hyppykoroke. Teimme kaikenlaisia voimistelu- ja pelleliikkeitä hyppyjen aikana. Yleensä meidät sai komentaa rannalle lämmittelemään, sillä innoissamme emme aina huomanneet leukamme väpättävän.

Vesihiihto oli siistiä! Kuvan on ottanut Martti Kokko.

VESIHIIHTOSEIKKAILUJA

Kun naapurin Masa palasi Kanadasta, hän toi virralle uuden harrastuksen, vesihiihdon. Masalla oli nopea moottorivene ja vesisukset, kun hän Martti Kokon kanssa parkkeerasi paattinsa meidän laituriin. Minä olin innokas opettelemaan tuota hauskalta kuulostavaa taitoa. Minulle neuvottiin, että jos en pääse laiturilta suoraan veden päälle, niin pitää päästää irti kapulasta. Ensimmäinen yritys meni kuitenkin mönkään. En päästänyt riittävän ajoissa irti kapulasta, vaan "hiihdin" pitkin pohjaa. Isä ja veneessä olleet Masa ja Martti pelästyivät, että hukun, kun minusta ei vähään aikaan näkynyt mitään. Taisin säikähtää itsekin, varsinkin isän todellisen huolestumisen jälkeen.

Vähitellen kuitenkin opin tekniikan ja pääsin nautiskelemaan vauhdin hurmasta vetten päällä hiihtäen. Koska virta oli kapea, piti käydä kääntymässä leveimmissä lahtipaikoissa. Masa veti minua pisimmillään melkein Taikinakoskelle saakka. Kädet siinä väsyivät eniten, mutta hauskaa se oli.