INTOHIMONI JA PELKONI

Olen jemmannut isän vanhat flanelliset kalsarit muistoksi pula-ajan vaatteista.

PULA-AJAN LAPSI - JEMMARI

Koska kaikesta oli sodan jälkeen pulaa, kasvoin niukkuuden ja ruoan arvostuksen ilmapiirissä. Mitään ei saanut heittää pois ja kaikki lautaselle otettu tai laitettu ruoka piti syödä. Koska äitini ja mummoni olivat joutuneet jättämään kotinsa ja tavaransa Karjalaan, lienee vähäistenkin tavaroiden arvostaminen ja niiden säilyttäminen noussut perheessämme arvoonsa. Myös minusta tuli tavaroiden jemmari, joka ei tahdo hevin luopua vanhoista vaatteista, astioista ja koriste-esineistä. Eihän sitä tiedä, koska niitä taas tarvitsee, on se filosofia jemmauksen takana. Onneksi olen muuttanut 27 kertaa, joten osa turhasta tavarasta on niiden aikana väkisinkin karsiutunut.

SOSIAALINEN JA SAKISSA VIIHTYVÄ

Öljylampun valossa, suuressa ja yksinkertaisesti kalustetussa tuvassa vietetyt pitkät pimeät talvi-illat, yhdessä kolmen sukupolven, palvelijoiden ja metsätyömiesten kanssa, antoivat tuhdit eväät sosiaaliselle mielenlaadulle. Toinen mummoni ja kaksi isän veljistä asuivat lisäksi lähinaapurissa. Kanssakäymistä muiden sukulaisten kanssa oli paljon varsinkin kesäisin, vaikka kulkupelinä olikin vain hevoskyyti ja vikkelät jalat.

Vähemmistöihin sain tutustua jo pienestä pitäen. Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta kotitilallemme poikkesi vähintään kerran kesässä mustalaiskaravaani, joka sai meiltä ruokaa ja mahdollisuuden yöpyä tuvassa, rantasaunalla tai pihapiirissä.

Aikuisten iltapuhdetarinat, mummon kertomat iltasadut ja maatalon töiden yhteydessä kerrotut arkielämän tosiasiat olivat omien leikkien lisäksi hyvää viihdettä ensimmäisten elinvuosieni aikana. Isän sotajutut muodostuivat koko lapsuuteni kestäneeksi jännitystarinoiden jatkokertomukseksi. Sotajuttuja kerrottiin, luettiin ja kirjoitettiin, mm. Kansa taisteli -lehteen. Vaikka isä ei meille tytöille erityisesti tarinoitaan kertonut, mutta saimme joskus istua keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa, kun he eno-Aimon tai jonkun muun sukulaisen kanssa muistelivat synkkiä kokemuksiaan. Näin meidät otettiin mukaan. Tosin joskus kuuntelimme miesten juttuja salaa! Luimme yhdessä lehtiä ja kuuntelimme radiota. Söimme, joimme päiväkahvit ja iltateen aina istuen yhdessä pöydän äärellä. Ja juttelimme töistä, koulusta ja yleisistä asioista. Puhuimme muutoinkin paljon keskenämme ja tunsimme vahvasti olevamme osa perhettä ja sukuyhteisöä.

Töitä olen paiskinut pienen ikäni, pääasiassa kuitenkin sisätöissä. Kuva vuodelta 1994.

AHKERA TYÖNTEKIJÄ

Kasvoin kodissa, jossa koti, isänmaa ja työteko olivat elämää ohjaavia arvoja. Työnteon arvostuksen ja tekniikat olen oppinut pienestä pitäen. Pienenä tytönpipanana työurani alkoi puiden kannolla ja uunien lämmityksellä sekä kalikkatyttönä heinäpellolla, heti kun liikkumaan kykenin.

Heinätöissä viimeinen opittu työvaihe oli traktorin ajo, joka olikin todella jännää. Koska en uskaltanut ajaa täyttä heinäkuormaa navetanvintille kapeaa ajosiltaa pitkin, isäni arveli, ettei minusta tule ikinä autoilijaakaan. Siinä hän totisesti erehtyi, sillä minusta tuli kuin tulikin reipas kuski, jonka kyydissä isää puolestaan hieman pelotti! Muistan usein olleeni myös heinätalkoiden kahvinkeittäjä ja kahvikuski. Puoli kahdelta kipitin keittiöön, tein tulet hellaan, keitin kahvin, leikkasin omatekoiset pullat, jotka voitelin vielä voilla ja käärin ne voipaperiin ja kuljetin kahvit pärekorissa heinäväelle pellonpientareella nautittavaksi.

Kaikenlaisista kotitöistä ja maatilan askareista työurani alkoi. Äitini motto ”Minkä teet, tee se hyvin”, on säilynyt ohjenuorana kautta aikojen ja tuonut sinnikkyyttä suorittaa vaikeatkin tehtävät loppuun saakka. Olen joko perusluonteeltani tai kasvatuksen tuloksena perinpohjainen ja loppuunsuorittamisen tarve on kova. Taisin kuitenkin mennä välillä liiallisuuksiin, sillä omien lasteni muutettua pois kotoa, työpäiväni venyivät usein 12-14 -tuntisiksi. Minusta tuli yliahkera työnarkomaani yli 10 vuoden ajaksi.

Vuonna 1940 äidin muistokirjaan kirjoitettu värssy ja ystävän liimaama kiiltokuva.

PUHUMINEN JA KIRJOITTAMINEN OVAT VIENEET, ENKÄ OLE LIIEMMIN VIKISSYT

Olen aina osannut ilmaista itseäni puhuen. En vierasta mitään seuraa, vaan yleensä olen se puheliain ja siksi olen joutunut tai päässyt mukaan erilaisiin järjestöihin ja asioita valmisteleviin ja päättäviin tiimeihin. Uskallan olla jotain mieltä ihan ääneen! Aloitin partiossa ja oppikoulun teiniyhdistyksessä. Jatkoin Jyväskylän yliopistossa Itä-Suomen osakunnassa, erityisesti taidekerhon vetäjänä ja paperitärskyjen touhuajana. Sitten olin Nuorkauppakamarissa kouluttajana, esiintyjänä ja tapahtumien järjestäjänä ja Itä-Hämeen IHME-messujen järjestelytoimikunnan touhunaisena. Olin perustamassa Suomen suunnittelusihteerit ry:tä ja toimin yhdistyksen hallituksen jäsenenä. Seuraavaksi olin aktiivina perustamassa Suomen matkailun alueorganisaatioiden yhdistys SUOMA ry:tä ja toimin valtakunnallisessa etujärjestössä puheenjohtajana seitsemän vuotta. Sitten seurasi MEKin johtokunnan jäsenyys sekä jäsenyys lukuisissa alueellisissa ja valtakunnallisissa työryhmissä ja toimikunnissa.

Vaikka ei kai noihin yhteisöihin pelkästään puhumalla päässyt! Luultavasti siinä on vaadittu vähän osaamistakin, mutta supliikki ja hyvät puhelahjat edesauttoivat kyllä omien kantojen esille tuomista ja yhteisten asioiden hoitamista. Opettaminen ja luennointi ovat olleet niin ikään mieluisia puhetaitoa vaativia tehtäviäni. Markkinointityö, jota olen tehnyt yli 25 vuotta, on myös vaatinut hyvät puhelahjat ja esiintymistaitoa.

Runouteen sain ensikosketuksen äidin ystävänkirjasta, jossa oli ihania kiiltokuvia ja hänen ystäviensä kirjoittamia runoja, erilaisia värssyjä ja elämänviisauksia. Olen itse kirjoittanut koko ikäni, eniten erilaisten suunnitelmien ja julkaisujen asiatekstejä, tuote-esitteitä, tiedotteita, muistioita ja projektiasiakirjoja. Päiväkirjaa ja unipäiväkirjaa olen pitänyt vuosikausia. Tekstitin myös lasten värityskirjan ja Heinola-kirjan. Kronikoita on tullut väsättyä aina tarpeen tullen. Omia runojakin olen kirjoitellut pöytälaatikkoon.

Itä-Suomen osakunnan tanssiaisissa Koposen Reijon käsivarsilla.

TANSSIJA

Tanssimaan opin seitsemän vuotiaana. En balettia, enkä diskoa, vaan tangoa, humppaa, jenkkaa ja polkkaa. Masurkkaakin harjoittelin mummon opastuksella. Lavatanssien maailma avautui minulle 13-vuotiaana, kun isän ja äidin kanssa Tirvan lavan talkootyöläisenä pääsin myös välillä ”tyttöjen riviin”. Tanssinilo on myös jo lapsuudessa minuun istutettu, perheessä hyväksyttynä hauskanpitona ja kahden sukupuolen lähellä olon, sävelten ja rytmin koordinoituna nautintona.

Oppikoulun viimeisinä vuosina kävin lähes viikoittain tanssimassa Kouvolan Kuntotalolla. Itä-Suomen osakunnassa Jyväskylässä opettelin vanhoja tansseja. Opiskelijabileissä kävin tanssimassa vähintään 1-2 kertaa viikossa. Aviomieheni kanssa opettelimme jiven ja lattarit, joista sittemmin tulikin suosikkejani. Tiko-tiko panee edelleen varpaat liikkeelle ja veren kiertämään kiihkeästi. Yksi hupini on ollut erilaisten koreografioitten suunnittelu sekä tavallisille tanssikappaleille että jäätanssiin.

Lauloin Harjulan Marjatan (keskellä) ja Palosen Pirkon (oikealla) kanssa Tirvan Seuralan äitienpäiväjuhlissa 1955.

LAULAJA JA MUSIIKIN YSTÄVÄ

Olen nauttinut pienestä pitäen esiintymisestä ja varsinkin laulamisesta. Lauloin aina kun pyydettiin. Kansakoulussa esiinnyin koulun omissa juhlissa, mutta lauloin myös kirkossa ja seurojentalolla äitienpäivänä. Oppikouluaikana otin soittotunteja laulun opettajaltani. Ehdin soittaa läpi pari Aaronin vihkoa, mutta sitten harrastus tyssäsi, koska meillä ei ollut pianoa ja koulussa sai harjoitella vain hyvin rajoitetusti. Lauloin oppikoulun kuorossa. Jyväskylässä liityin yliopiston gospel-kuoroon ja ehdin laulaa siinä n. ½ vuotta ennen kuin menin naimisiin.

Sitten alkoikin lastenlaulujen sarja, jota kesti yli kymmenen vuotta yhtä mittaa. Uusi lastenlaulujen harrastus alkoi 1994, kun ensimmäinen lapsenlapseni Julia syntyi. Hänelle rallatin kaikki osaamani lasten- ja joululaulut sekä kotona että ajellessamme autolla Lahdesta mökille ja takaisin. Julia tykkäsi niistä autolauluhetkistä. Hän jopa odotti, että päästään taas laulumatkalle. Laulamisen tärkeydestä kertoo sekin, että hän saattoi muistaa vielä vuosienkin päästä missä mäessä laulettiin mitäkin laulua.

Radion musiikkiohjelmien lisäksi suuria musiikkinautintoja meille tarjosi maaseudulla harvinainen gramofoni ja savikiekkolevyt. Niiden kuuntelu on ilmeisestikin kehittänyt musiikkimakuani. Pidän rytmisestä ja tanssittavasta musiikista. Valitettavasti gramofonimme ja suurin osa levyistä jäivät tilamme työtuvassa asuneen metsätyömiehen matkaan, kun isäni lainasi ne hänelle häitä varten.

Vaikka olen kuunnellut eniten iskelmiä, pop-musiikkia ja muuta listamusaa, pidän myös opereteista, musikaaleista ja kuuntelen iho kananlihalla vaikka urku- tai pianokonserttia ja sinfoniaorkesteria livenä. Seuraan Idols-kisoja. Katson Lappeenrannan laulukilpailuja. Madonna, Piaf, Vesku Loiri, Lauri Tähkä, Paula Koivuniemi, Rasmus ja Ari Koivunen mahtuvat pitkälle suosikkilistalleni, mutta myös mieskuorolaulu uppoaa minuun kuin veitsi voihin ja sotilasmusiikki sykähdyttää minua monesta syystä.

POIMIJA

Näkinkenkien keräys ja silppuaminen kanoille, puutarhan viinimarjojen, kirsikoiden ja omenien poiminta ja säilöminen, mustikka- ja puolukkaretket isän ja mummon kanssa sekä lasipullojen pesu ja keittäminen mustikkasoseen ja mehujen säilöntää varten kuuluivat lasten kesään. Isän heinäpellon ojanvarresta tuomat, heinään pujotetut ensimmäiset mansikat maistuivat taivaallisen hyvältä, eihän karamelleista ollut tietoakaan ennen kouluikää. Heinätöissäkin pidin välillä haravointitaukoa, jotta sain poimittua metsämansikoita pellon pientareelta. Koko perheen ja joskus myös koko suvun retket lakkasuolle ja vattumetsään ovat jääneet mieleen mukavina kesämuistoina. Minut siis kasvatettiin poimijaksi, jopa niin, että nautin siitä. Olen ikäni poiminut ahneesti marjoja koriin, enkä ole malttanut syödä metsässä luonnon antimia, ennen kuin koppa on taatusti täpötäynnä. Marjareissu on kuin kirkkomatka minulle.

Serkkuni Marjan ja hänen miehensä Vekon kanssa saunomassa Rymättylässä 1979.

SAUNA ON PARAS

Siihen maailman aikaan, kun synnyin, savusauna oli ensimmäisiä kosketuksia vanhaan suomalaiseen puhtauden vaalimisriittiin. Ilmeisesti saunakokemukset ovat olleet myönteisiä, sillä saunomisesta on muodostunut elämäni eliksiirin lähde. En koe saavuttavani täydellistä puhtauden tunnetta kuin saunan jälkeen. Vastan tuoksu, vedellä läträäminen, saunakavereiden selänpesu ja yhdessäolo rakkaitten ihmisten kanssa miellyttävässä lämmössä ovat henkisesti vahvistavia kokemuksia. Ja niistä on aina voinut nauttia viikoittain ja kesäisin jopa päivittäin. Matkoilla ollessanikin olen aina saunonut, kun siihen vain on mahdollisuus tarjoutunut. Ruisleivän ohella sauna on se mitä eniten ulkomailla kaipaan.

Olen jopa esiintynyt televisiossa esitetyssä Suomi-elokuvassa savusaunassa ja mennyt uimaan ystävieni kanssa Eevan puvussa. Syöpäleikkauksessa kainalostani poistettiin kaikki imusolmukkeet ja saunominen kuului kiellettyjen asioiden listalle. En sitä kieltoa pystynyt noudattamaan kuin kuukauden. Istun nyt vain vähän lyhyemmän ajan löylyssä, pidän välillä märkää pyyhettä käsivarteni ympärillä ja nautin saunahetkistä jopa enemmän kuin koskaan, vaikka jälkeenpäin kättäni särkee ja turvottaa. Kielletty hedelmä se maistuu aina hyvältä!

Mieheni Joni näyttää mansikkapaikan vieressä tappamaansa kyytä 1971

KOIRAKAMMOINEN, KOVAN ÄÄNEN SÄIKKYJÄ

Kummasti sitä muistaa paremmin aurinkoiset kesät kuin pitkät ja lumiset talvet. Myös pelot liittyvät vahvemmin kesään ja syksyyn. Pelkäsin lapsena kovia ääniä. Puimakoneen jyrinä ja pärehöylän ryske karkottivat minut sisälle ja mieluummin jonnekin piiloon. Kun muut olivat puimalassa, minä selasin pienessä perhealbumissa ja kauniissa puurasiassa olevat irtokuvat lähes puhki peräkamarissa, jonne melu ei kuulunut. Vapaana kulkevat, ammuvat lehmät ja isokokoiset hevoset pelottivat lapsena ja pelko on säilynyt näihin päiviin saakka. Syytä en tiedä.

Johtuen eläinpelostani, minusta ei tullut karjapaimenta eikä lypsäjää. Yhden kerran yritin käsinlypsyä ja silloin lehmä tallasi pienelle jalalleni. Ja siihen sitten tyssäsi tämän taidon harjoittaminen. Mutta jos ihan pakko olisi, niin luulisin saavani maidon käsipelillä ainakin sellaiselta lehmältä, jota ei ole konelypsyyn totutettu. Tummeli tuli kuitenkin tutuksi, kun sitä lypsyn jälkeen levitettiin utareisiin. Lehmiin liittyy yksi positiivinen muistikuva. Lapsista oli hauskaa, kun karja uitettiin ja osin kuljetettiin lautalla virran yli, maatilan pellolle, joka sijaitsi virran toisella puolella. Tosin vanhemmille tämä laitumen vaihto teetti lisätöitä, koska joka ilta ja aamu piti soutaa lähes kilometri lypsylle, kuljettaa maito raskaissa tonkissa jäähtymään uittopuroon ja soutaa uudelleen aamupäivällä kuljettamaan jäähdytyspaikalta tonkat kilometrin päässä sijaitsevalle maitolavalle.

Koirakammon olen saanut koirien puremista. Jäniskoira, jonka nimi lienee ollut Pena, ja jonka hännälle tallasin pimeässä kuivauskomerossa, jätti pysyvän, hampaanjäljestä syntyneen arven käteeni ja kammon mieleeni. Sekarotuinen terrierimme Ipe puolestaan vahvisti koirapelkoa puremalla jalkaan. Käärmekammo minuun on istutettu äidin jatkuvalla pelottelulla. Saappaat piti aina olla jalassa, kun pihan ulkopuolella liikuttiin. Lehmät ja hevoset karkottivat hyvin nämä iljettävät matelijat pihapiiristä. Käärmeitä piti kuitenkin varoa aina. Sen, miltä varottava käärme näyttää, opin katselemalla isän tappamia kyykäärmeitä, jotka makailivat kalliolla tai tien laidassa, odottaen pääsyä ravintoketjun osaksi, helppona saaliina haukoille. Vasta aikuisena, tapettuani marjaretkellä itse ensimmäisen kyyn, sain pelkoni jotenkuten hallintaan. Mutta aina muistan tarkkailla risukkoja metsässä liikkuessani ja tietenkin käytän kernaasti saappaita.

Maatilan eläimistä vain kanat ja lampaat saivat sympatiani ja kissoja jopa silittelin kun ne hellan kupeella latkivat tassilta maitokahvia.