VUOSIRYTMI RYYDITTI ELÄMÄÄ MAALLA

Heinätöissä rantapellolla. Minä ja Marja nojailemme toisiimme, äiti ja Meeri paiskivat hommia ja heinätalkoissa mukana ollut naapurimme Horpun Elsa katselee harava kädessään kameraan (1962).

TILAN TÖITÄ TEHTIIN PERHEEN VOIMIN JA TALKOILLEN

Meillä oli iso tila, mutta viljeltyä oli vain vähän, 11-13 ha. Navettakin oli pieni ja rakennettu omavaraistaloutta silmällä pitäen. Kaikki tehtiin itse. Ja kaikkea oli vain se määrä, joka vuoden mittaan kulutettiin.

Päivillä oli oma rytminsä. Meillä oli aamutee seitsemältä, lounas yhdeltätoista, päiväkahvit kahdelta, iltaruoka viideltä ja iltatee seitsemän kahdeksan välillä. Eläimet hoidettiin aamuin illoin. Muut työt sovitettiin päivään vuodenajan työtehtävien ja kelin mukaan. Elämä maatilalla kulki siis oman vuodenaikarytminsä mukaan. Oli kesä-, syksy-, talvi- ja kevättyöt.

KEVÄT OLI KYLVÄMISEN AIKAA

Kevättalvella ajettiin lannat viljapelloille ja kasvimaalle, keväällä ne levitettiin. Pellot kynnettiin, niille kylvettiin apulannat ja ne hankmottiin. Sitten kylvettiin heinän, ohran, vehnän ja rukiin siemenet. Lopuksi pellot vielä lanattiin, jotta siemenet asettuivat tukevasti kasvupaikoilleen ja rikkaruohot tuhoutuisivat. Nämä työt olivat miesten töitä ja yleensä isä teki ne yksin. Joskus hänellä oli ns. pehtoreita apunaan.

Vanha perunankylvökone on puimalassa ja keväisin vieläkin naapurin palvelijana.

Perunat istutettiin vakoihin ja peitettiin auramaalla sorkka-auralla multavalli niiden päälle. Istuttajina pienet lapset olivat kysyttyjä. Hyvä välimittari oli saapas, lapsella kaksi saappaanväliä. Kun tilalle saatiin traktori ja perunankylvökone, oli mittarina perunanpudotusaukon klik-ääni. Työ tehostui moninkertaisesti, sillä istutuskoneessa oli kaksi paikkaa. Kouluaikoina pääsimme välillä kuin koira veräjästä näistä perunankylvöistä, sillä yleensä ne tehtiin toukokuussa, jolloin olimme vielä koulussa. Joskus perunaa kuitenkin istutettiin viikonloppuna, joten me lapsetkin jouduimme hommiin. Isä kasvatti usein kahdenlaisia perunoita, punaisia (olisivatkohan olleet lemiläisiä) ja tavallisen värisiä, jauhoisia Pito-perunoita.

Kasvimaan teko oli äidin hommaa. Siemensipulit laitettiin likoamaan ennen istutusta ja kaalin taimet kasvatettiin vähintään 5 cm:n mittaisiksi ennen istuttamista. Kaalintaimet ainakin myöhempinä vuosina ostettiin taimitarhalta. Meillä kasvatettiin aina porkkanoita, punajuuria, lanttua, avomaakurkkua, tilliä, salaattia ja persiljaa kaalin ja sipuleiden lisäksi. Joskus kasvatettiin kurpitsoita ja herneitä. Ansari purettiin ja tomaattien kasvatus lopetettiin jossain vaiheessa, ilmeisesti niiden työlään hoidon vuoksi. Juureksia kasvatettiin koko talven varalle.

Kasvimaan kastelu, rikkaruohojen kitkeminen ja harvennus olivat naisten ja varsinkin tyttöjen kesätyötä jo pienestä pitäen. Koska kasvimaa oli aina melko iso, siinä oli reippaasti haastetta. Ensin minä vanhimpana lapsena olin kasvimaan päätyöläinen, mutta myöhemmin Irenellekin annettiin omat rivit hoidettavaksi. Myös serkkuni Marja joutui kanssamme kasvimaalle ollessaan meillä lomillaan.

Kuivat heinät kuormattiin traktorin peräkärryyn ja vietiin navetan vinttiin. Kuvassa isä kuorman päällä, Oiva mättää heinää ja äiti haravoi. Ari, minä ja Hannele traktorin päällä valmiina tallomaan vinttiin ajetut heinät (1957).

HEINÄTYÖT - KESÄN SUURI URAKKA

Juhannuksen maissa alkoi yleensä heinänteko. Heinäsarkojen päät niitettiin käsin auki, jotta kaato sujuisi hevosvetoisella niittokoneella. Heinät kasattiin haravakoneella luokoille ja mätettiin hangoilla seipäille. Kaikki heinät piti saada talteen ja siksi haravointi oli tärkeää. Kymmenpiikkisellä puuharavalla heinät haravoitiin kasoihin. Siihen hommaan laitettiin yleensä naiset ja lapset.

Tosin heinäpellon urani alkoi kalikkatyttönä. Jotta heinät kuivuisivat seipäillä ilmavasti, piti seipään tapinreikiin laittaa pari kalikkaa per seiväs. Kalikoita pääsi laittamaan, kun ylettyi tapinreikiin. Kalikkatyttöjä tarvittiin myös silloin kun seipäät korjattiin pois pelloilta. Lasten ensimmäisiä työurakoita heinätöissä oli yleensä heinien tallominen navetan vintissä ja ladossa. Vaikka heinät pöllysivät kuivuuttaan ja vintissä oli kuuma, oli se työ kuitenkin hauskaa. Ehdimme aina kuormien välissä hyppiä orsilta heinäkasaan. Ja sitten sai mennä usein uimaan, kun työ oli pölyistä ja korret raapivat ihon punaisille viiruille.

Kun saimme traktorin, kävi heinän niittäminen helpommaksi. Irene oli innokas ajamaan traktoria. Hän sai jo pienenä ajaa sitä eteenpäin saralla, kun aikuiset mättivät kuormaan heiniä. Myös minä kokeilin joskus pätkäajoa, mutta haravointi oli minulle paremmin sopivaa hommaa. Minä en sitä paitsi uskaltanut ajaa heinäkuormia kapeaa siltaa pitkin vinttiin. Kun oli seipäiden poishaun aika, työnjako oli ylseensä sellainen, että Irene ajoi Fergusonia pitkin sarkaa, isä irrotti seipäät ja minä keräsin kalikat peräkärryyn.

Muistan erityisen hyvin, kuinka teini-ikäisenä olisin halunnut sunnuntaitanssien jälkeisenä aamuna nukkua hieman pidempään, mutta äiti tuli varovasti herättämään maanantaiaamuna kahdeksalta ja sanoi, että isä odottaa pellolla jo ajetun heinän kanssa. Eihän siinä auttanut muu kuin kömpiä ylös ja painella pikaisen aamuteen jälkeen haravoimaan. Heinätöissä oli usein sukulaisia talkoissa ja samalla kesäkylässä. Tavallisimpia heinätalkoolaisia olivat Höltät ja Vuovirrat. Myös naapurimme Horpun Elsa kävi meillä heinätöissä. Joskus meillä oli kesärenkejä, mm. äidin serkku Pirisen Raimo ja isän veli Saku.

Pekka-pässi aamumaidolla ja minulla sangen harvinaisesti kissa sylissä. Kuvassa myös äiti ja Timo-serkku (1957).

ELÄINTEN HOITOA JA PUUTÖITÄ

Kesäisin teimme lepistä tullikoita ja kuivatimme niitä lampaille talviravinnoksi. Paimensimme niin lampaita kuin lehmiä. Vaikka meille asennettiin sähköpaimen lehmien laidunpeltojen ympärille, karkailivat jotkut lehmät sähköiskuista välittämättä omille teilleen. Silloin äiti aina lähetti meidät tytöt lehmiä etsimään ja ajamaan karkurit takaisin pellolle. Yleensä minulla oli olevinaan muuta tekemistä, sillä en erityisen paljon pitänyt lehmien paimennuksesta. Koska olin luonteeltani enemminkin sellainen hienohelma, en tykännyt käydä navetassakaan, sillä siellä haisi mielestäni ihan kamalalle, vaikka sen puhtaudesta huolehdittiin hyvin.

Yhtenä kesänä meillä oli oikein kesy pässi, jonka nimi oli Pekka. Kun sitä aamulla kutsui pihalta, se tuli vanhantalon puutarha-aitauksesta lampaanhölkkää itse aamumaidolle. Kissojen ja koirien ruokkiminen oli yleensä lasten työtä. Tosin maalla kissat saalistivat omat ateriansa, mutta maitoa tai maitokahvia niille tarjottiin keittiön kipinäpellin päällä, hellan vieressä.

Uiminen oli kesän hauskinta harrastusta. Vanhan saunan rannassa kanssani Pirjo ja Martti Kallio. Taustalla näkyy kanakoppi, joka on purettu.

Meillä oli erillinen kesäkanala talon ja saunan välissä. Talvisin kanat olivat navetassa. Kanoille me lapset keräsimme näkinkenkiä ja hakkasimme niitä murusiksi. Myös kananmunien keruu oli isompien lasten hommaa. Tarkkaa se oli, sillä munat menivät helposti rikki. Munia piti etsiä heinäkasoista, uuneista ja muualtakin kanojen tekemistä kätköistä. Se oli välillä sellaista kevyttä salapoliisihommaa. Me keräsimme munat munakoriin, mutta mummo kantoi niitä joskus esiliinassaan. Ja sitten munat piti pestä vitivalkoisiksi ennen varastointia maitohuoneeseen.

Meillä oli toisinaan eläviä keltaisia tipuja pääsiäisenä, sillä talossa oli myös kukko, joka hoiteli tehtävänsä tomerasti. Saimme tuoda tipuja tupaan ja ihailla niiden räpellystä pärekorin pohjalla. Minulla on mielikuva, että jotenkin ne pienet kananpojat tuoksuivat hyvälle, vaikka en tuoksua osaakaan määritellä.

Munia käytettiin paljon leipomiseen, salaatteihin ja ruoanlaittoon. Meillä keitettiin ja paistettiin usein munia ruoan lisukkeeksi sekä leivän päälle siivutettavaksi. Munamaito oli maukasta lounasruokaa. Silloin ei laskettu kolesterolimääriä, vaan tehtiin ruokaa niistä tarpeista, jotka omavaraistaloudessa olivat luonnollisia.

Joni valmistautuu kesällä 1971 auttamaan isää puunsahauksessa. Pete ihmettelee sirkkelin kovaa ääntä.

Heinätöiden ja viljankorjuun välissä kasattiin metsästä polttopuita ja ne sahattiin aitan takana olevalla sirkkelillä. Olimme usein auttamassa isää. Heittelimme sahatut puut puuliiteriin. Vanhempina osasimme koota isälle jo valmiita nippuja puiseen kaukaloon. Lomaillessamme maalla myös mieheni Joni joutui opettelemaan sahauksen niksit ja olemaan joskus isän hanslankarina.

Polttopuita meni puulämmitteisessä talossa ja karjakeittiössä paljon. Joka aamu ja ilta keitettiin iso padallinen vettä lypsyasioiden pesua ja eläinten apesekoitusten tekoa varten. Hellassa paloi tuli monta kertaa päivässä. Jos vaikka halusi kupin kahvia, piti ensin tehdä hellaan tuli ja sitten keittää vettä kahvipannussa ja lisätä siihen kahvinporot. Sillä välin kun odotettiin veden kiehumista, jauhettiin kahvipavut kahvimyllyssä. Noin yhdeksän kuukautta vuodessa lämmitettiin kammarien uunit ja tuvan takka päivittäin. Vähintään kerran viikossa leivottiin ja silloin lämmitettiin leivinuuni ja jälkilämmössä saatiin herkullista ruokaa. Yleensä kerran viikossa saunottiin ja siinäkin paloi muutama sylillinen halkoja.

Opin jatkuvan puusouvin ansiosta sytyttämään tulia, lisäämään puita, kohentamaan uunia, vahtimaan kipinöitä luukkuja avattaessa, kolaamaan hiiliä leivinuunista ja sulkemaan pellit oikea-aikaisesti. Vaikka päähommani olikin puiden kanto ja uunien lämmitys, opetti mummo minut jo kohtuullisen nuorena pilkkomaan puita. Siitäkin taidosta on ollut suurta hyötyä läpi koko elämän.

Kesällä maatilan töitten välissä maalattiin taloa ja tehtiin erilaisia remppoja. Kuvassa Joni maalarina 1970.

SATO TALTEEN SYKSYLLÄ

Kun heinät oli tehty ja korjattu latoon ja navetan vintille, oli pieni tauko peltotöissä. Silloin kerättiin ja säilöttiin lakkoja, mustikoita ja vattuja sekä metsämansikoita. Joka kesä tehtiin marjastusretkiä lakkasuolle, mustikkaan ja vattuaukoille. Yleensä lakkojen keräys oli isän spesiaalihommaa, mutta vattuja keräsimme isolla joukolla, samoin mustikoita ja puolukoita. Lakoista, metsämansikoista ja vatuista keitettiin hilloa ja säilöttiin lasipurkkeihin, jotka oli ensin käsitelty keitetyssä vedessä. Hilloa saatettiin keittää 10-20 litraa per marjalaji. Mustikat keitettiin ja säilöttiin puolen litran pulloihin. Korkit hartsattiin, ettei home päässyt pulloihin. Mutta jostain kumman syystä joskus mustikkapullot ja hillopurkit olivat homeessa viimeistään kevättalvella.

Viinimarjoista keitettiin mehua. Kun mehumaijoja ei vielä ollut, laskettiin mehua nurinpäin käännetyn tuolin jalkoihin kiinnitetyn sideharsokankaan läpi ja sen jälkeen kiehautettiin mehu sokerin kanssa ennen pullotusta. Myös vatuista saatettiin hyvinä satovuosina keittää mehua. Puutarhamansikat meillä yleensä ostettiin. Isä ryhtyi mansikan viljelijäksi vasta vanhoilla päivillään. Hän istutti talon taakse muutaman rivin mansikoita, joita sitten huolella hoiteli omaksi ilokseen.

Viljanteko alkoi syyskesästä. Ensin oli rukiinteko. Lapsuusvuosina rukiit niitettiin sirpillä ja myöhemmin viikatteella ja sidottiin lyhteiksi. Lyhteet laitettiin kuivumaan pystyyn kuhilaiksi. Niiden alla oli muuten pienten ihmisten mukava lymyillä! Yleensä koulu oli jo alkanut, kun ohran, vehnän ja kauran korjuutyöt olivat kiivaimmillaan. Meillä viljeltiin sen verran, että jauhoa riitti ihmisille ja eläimille. Vilja kuivattiin myös seipäillä ja puitiin omalla puimakoneella. Ennen sähköä, puimakonetta käytettiin traktoriin liitetyllä voimansiirtohihnalla. Oljet otettiin talteen ja niitä käytettiin eläinten alusina. Viljan mättäminen seipäille oli muuten raskaampaa kuin heinän ja lisäksi ne asettuivat vaikeamman kautta tasaisesti, sillä olki oli paksua ja liukasta. Joskus sentään mätin heinää seipäille, mutta viljapellolla en koskaan edennyt kokeilua pidemmälle.

Viimeisenä syystöistä oli juuresten ja perunannosto. Lapsuuteni ensivuosina perunat nostettiin kuokalla. Kylän naisia tuli meille talkoisiin, koska perunaa oli paljon. Niitä syötettiin pestyinä ja pilkottuina myös eläimille. Pieninä paaperoina me lapset vain olimme sakin jatkona, söimme hiilloksella paistettuja, taivaallisen hyvänmakuisia perunoita ja heittelimme perunan pampuloita katolle ja virtaan. Vieläkin syksyllä haistan perunantekoilman ja se on mitä miellyttävin nostalginen tuoksu. Meille hankittiin traktoriaikana perunannostokone, joka pyöräytti perunat mullan päälle. Siitä ne oli helppo kerätä ämpäreihin ja kaataa edelleen laatikoihin.

Vanha perunakellari syyskuussa 2010 oli kuivien horsmien ja humalan peitossa.

Perunat laitettiin multineen kaikkineen puulaatikoihin ja kuljetettiin vanhalla mäellä olevaan maakellariin. Osa säilöttiin niissä laatikoissa, osa laskettiin lautaränniä pitkin perunalaareihin. Sieltä niitä haettiin kottikärreillä tai kelkalla joskus laatikoittain ja joskus ämpärillä. Kellarin seinustalla oli puinen perunalapio, joka oli malliltaan lähes lättänä. Sillä perunoita lapioitiin noutoastioihin. Yksi laatikko painoi varmaankin 50 kg, joten isällä täytyi olla suunnattomasti lihasvoimaa, jotta ahtaissa kellarinrapuissa niiden laatikoiden kantaminen oli mahdollista. Minä hain maakellarista perunoita vain ämpärillä.

Syystöihin kuului myös juuresten ja sipulien nosto ja niiden säilöminen. Sipulit kuivatettiin aitanseinustalla. Kaalit hakattiin suikaleiksi ja säilöttiin omaan suolaliemeensä hapankaaliksi. Kaalit säilyivät melko hyvin kokonaisinakin myöhään syksyyn. Lantut ja porkkanat vietiin kellariin, josta niitä haettiin pieniä määriä kerrallaan. Avomaakurkut säilöttiin etikkaliemeen, jossa mausteena oli mm. mustaviinimarjapensaan lehtiä. Punajuuret syötiin jo kesän ja syksyn aikana keitettyinä sellaisinaan tai etikkaliemeen säilöttyinä. Talvella parasta herkkuani oli mummon veitsellä raa'asta lantusta raaputtama mehukas raaste ja ruiskuoreen tehty lanttukukko, vaikka se levittikin koko taloon imelän hajun hautuessaan alkovin nurkassa vaatekasan alla.

Syksyinen näkymä kotivirralta.

Kun sato oli pelloilta korjattu, alkoivat syyskynnöt. Se oli isän hommaa. Joskus, kun oli oikein sateinen syksy, traktori upposi pehmeään multaan ja sitä sitten sieltä irroteltiin naapurienkin avustuksella. Syksyllä kerättiin itsetehtyihin pärekoreihin puolukoita, yleensä n. 100 litraa joka syksy. Suuritöisen puhdistuksen jälkeen marjat survottiin puunuijalla tiinuun. Meillä puolukat puhdistettiin laskemalla ne hitaasti hieman vinoon asetettua leivinlautaa pitkin ja niistä irrotettiin kannat ja irtoroskat koivun varvuista tehdyllä vispilällä. Omassa nesteessään puolukat säilyivät hyvin aina kevääseen saakka. Joka syksy myös sienestettiin ja saalis säilöttiin keittämisen jälkeen suolaveteen. Näiden kaikkien toimien jälkeen aitat ja kellarit, ladot ja viljalaarit olivat täynnä elintarvikkeita pitkää talvea varten.

Minussa herättää suurta kunnioitusta, kun peilaan nykypäivän askareisiin vanhempieni rankkaa fyysistä puurtamista. Toisaalta innovaatioiden myötä saadut uudet työkalut ja menetelmät ovat todella tärkeitä, sillä ei pikku perhe pienellä maatilalla uurastuksestaan huolimatta pystynyt suureen tuottavuuteen. Ainoastaan elättämään oman perheen ja karjan, ja investoimaan koulutuksen kautta lasten tulevaisuuteen. Ja kyllä se kova ruumiillinen työ myös minun vanhempiini jälkensä jätti. Onneksi meillekin pystyttiin hankkimaan uusia koneita ja laitteita, jotka helpottivat merkittävästi työtaakkaa.

On ollut ilo kasvaa maalla luonnon keskellä, turvallisessa perhe- ja kyläyhteisössä, ja oppia tekemään töitä jo aivan pienestä pitäen. Työmoraali on istutettu lapsuudessani minuun niin lujasti, että se on kantanut läpi koko elämäni, vaikeinakin aikoina. Lapsuuden kodissani minusta muovautui yrittäjähenkinen palveluammattilainen ja periksi antamaton työläinen.

Isä hirvenkaatajana 1960

RIISTA TOI VAIHTELUA RUOKALISTOIHIN

Syksyllä isä osallistui Tirvan Metsästysseuran miesten kanssa hirvijahtiin. Välillä kaatolupia oli paljon, joskus vähemmän, riippuen hirvimäärästä ja sen perusteella saaduista kaatoluvista. Pienenä minusta hirvijahti tuntui jännittävältä silloin kun metsästäjät olivat meidän metsän alueella ja saatoimme kuulla pihalle asti sekä koiran ajohaukuntaa että ampumista.

Maanomistajat ja jahtimiehet saivat lihaa seuran sääntöjen mukaan. Siihen aikaan kun isä vielä osallistui jahtiin, saimme paistia ja keittolihaa, joskus palvihirvenlihaa ja makkaraa sekä hirvijauhelihaa yllin kyllin. Viime vuosina, kun kukaan meistä ei ole ollut mukana jahdissa, olemme saaneet vain pari-kolme palaa sekalaista lihaa, lähinnä maanomistajien kiintiöstä. Meillä syötiin hirvipaistia aina juhlapyhinä. Minä pidin hirvenlihan mausta, varsinkin kun sekaan oli laitettu vähän sianlihaa. Eritysherkkuani olivat hirvilihapullat. Metsänmakua eliminoitiin liottamalla lihaa vedessä tai miedossa etikkaseoksessa.

Muistan käyneeni isän kanssa Tirvan lavan lähellä olevalla metsästysseuran majalla ja näin, miten hirvi riippui koukussa. En halunnut kuitenkaan koskaan nähdä kuolleen hirven käsittelyä. Kipitin kotonakin aina sisään kun sikoja tai lehmiä lahdattiin, mutta lahtisoppaa popsin hyvällä ruokahalulla. Siihen laitettiin lihan lisäksi maksaa ja munuaisia sekä kaalia, porkkanoita, perunoita, sipulia ja tilliä. Sellainen kaksinaismoralisti minä olen ollut jo nuoresta pitäen! Mökillä minulla on pienen hirvenvasan talja, jonka isä meille tupaantuliaisissa lahjoitti. Olohuoneessa on myös hirvensarvet. Oikeastaan se on ihan käsittämätöntä. Mutta Jonillakin oli siihen sisustamisen aikaan sanansa sanottavana ja hänestä ne sopivat hyvin mökille. Sitten ne vain ovat jääneet paikoilleen. Luulen, että ne poistuvat sieltä, kun alakerta remontoidaan.

Oiva Vuovirta kävi usein metsällä isän kanssa.

Isä metsästi syksyisin myös jäniksiä sekä yksinään että serkkujensa Oivan ja Sellun kanssa. Kuuntelimme kotipihalla mistä päin haukku kuuluu ja odottelimme pamausta. Isä yleensä huolehti jänisten nylkemisestä ja suolistamisesta. Isossa rautapadassa valmistettu jänispaisti oli hyvää, mutta eihän yhdestä pupusta paljon per henkilö riittänyt, sillä jahtimiehet olivat paistiin etuoikeutettuja. Joskus saaliina isän metsästysretkiltä oli riistalintuja, joiden nyppimisestä useimmiten mummo vastasi. Mummo oli muuten hyvä kanojen kaulan katkaisija, isän ohella. Muut naiset eivät pystyneet sitä tekemään. Olisimme varmaan kuolleet mieluummin nälkään, kuin teurastaneet kotieläimiä tai käsitelleet riistaa.

Lunta riitti luotavaksi joka talvi yllin kyllin isolla pihalla. Kikka poseeraa 10 vuotiaana rappusten vieressä olevan lumivallin päällä.

TALVELLA KUDOTTIIN JA TEHTIIN METSÄTÖITÄ

Talvet olivat yleensä rauhallisempia kuin muut vuodenajat. Luonnollisesti navettaruletti pyöri päivittäin, mutta tulenpalavaa kiirettä ei ollut, niin kuin kesäisin. Silloin naiset leikkasivat vanhoista vaatteista matonkuteita ja pyörittivät ne kerälle. Lampaat kerittiin pari kertaa vuodessa. Siinä mummo oli mestari, mutta kyllä äitikin isän avustamana kaadetun lampaan näppärästi keritsi. Keritsijä istui karsinan lattialla ja piti jaloillaan lampaan jalat lukittuina siten, ettei se päässyt nousemaan ylös. Keritsimet olivat kuin leveäteräiset sakset ja erittäin teräviksi hiottu. Joskus kun lampaat vikuroivat, saattoi terä osua lampaan kylkeen ja siitä vuosi verta. Se ei pienestä tytöstä tuntunut oikein kivalta.

Villoja säilytettiin pärekorissa, josta mummo sitten otti villatupsut käsittelyyn. Ennen kehräämistä tapahtuva villan kuohkeuttaminen raasimalla oli meistä lapsista kivaa, mutta raskastahan se oli isompia määriä tehdessä. Villatupot laitettiin kahden tiuhapiikkisen puulapuskan väliin ja niitä vedeltiin edestakaisin vastakkaisiin suuntiin. Välillä kuohkeutunut villa-aines koottiin toisen raasimen päälle tupoiksi ja jos se ei ollut tasaista, vetelyä jatkettiin.

Meillä oli rukki, jolla raasitusta villasta kehrättiin lankaa. Sain kehräysoppia mummolta, mutta minun työni jälki oli hieman paakkuista lankaa, joten talon vakituista kehrääjää minusta ei tullut. Mummo yleensä kehräsi meillä langat ja kutoi perheen jäsenille villavaatteita, sukkia ja lapasia, mutta kyllä äitikin nuo naisten senaikaiset perushommat osasi tehdä. Hän vaan joutui puuhailemaan paljon keittiössä ison perheen ruokahuollon parissa, eikä aikaa muille askareille juurikaan jäänyt.

Pieni Valkealan vaakunaryijy on ollut oman kotini seinällä aina.

Aina silloin tällöin meille vuokrattiin kangaspuut. Mummo ja äiti pyörittivät milloin minkäkinlaisia loimia tukille ja kutoivat mattoja, pyyhkeitä, pöytäliinoja, raanuja ja muita kodintekstiilejä. En koskaan oppinut luomaan enkä varsinkaan niisimään, mutta kutoa osasin yksinkertaisia mattoja. Kudoin muuten kansalaisopistossa Heinolan kotiin punaisia ja ruskeita mattoja valmiiksi leikatuista kuteista. Hienoja ne olivat yksivärisyydessään, mutta painavia puistella, koska kude oli paksua.

Isä, renkipojat ja metsurit tekivät talvella metsätöitä. Naapurin miesten kanssa sahattiin ja säilöttiin jääkatokseen jääkuutioita. Miesten työnä oli huolehtia teiden auraamisesta sekä ison pihan lumitöistä. Kun vintin heinä- ja olkivarastot hupenivat, isä valjasti hevosen ja ajoi ladoista täydennystä navetanvinttiin. Talvella ehdittiin kunnostella työkaluja työpajassa ja tehdä myös pieniä remontteja niin talossa kuin navettarakennuksessakin. Puuliiterissä oli jatkuvasti pilkkomistarvetta, sillä meillä ei aina ehditty pilkkoa puita kesällä sahauksen yhteydessä. Talvella isä ehti myös osallistua harrastuksiinsa paremmin. Muistan isän olleen usein kokouksissa, varsinkin sen jälkeen kun hän osti auton.

Minulla on sellainen mielikuva, että ainakin kerran jonain lapsuuteni talvena oli meidän talon vuoro järjestää kinkerit. Kinkerit nimittäin kiersivät eri kylissä ja taloissa vuorotellen. Silloin kyläläiset ja seurakunnan pappi saapuivat meille. Kinkereiden aikana seurakuntalaisilta kyseltiin uskonasioista, pappi puhui ja veisattiin muutama virsi. Lopuksi juotiin kinkeritalon tarjoamat kahvit ja haasteltiin viimeiset kuulumiset. Sen muistan, että kinkereissä piti olla aina iso pullakranssi keskellä kahvipöytää.