KANSAKOULUSTA KOKO ELÄMÄN MITTAISELLE OPINTIELLE

Kesällä 2008 kuvattu pätkä lapsuuden koulutiestäni Pasinkylässä. 1950-luvulla eivät lupiinit vielä kaunistaneet tienvarsia.

REIPPAASTI PITKÄLLE KOULUTIELLE

Oli vielä pimeää. Pakkanen nipisteli poskia. Edellisenä iltana oli satanut höyhtälunta. Hanget antoivat hieman valoa jäälle, jossa tallustin huopatöppösissä auraamatonta jäätietä pitkin. Tulin maantielle. Sielläkin oli vielä uuden lumen kerros, sillä aura-auto tulisi vasta tunnin kuluttua. Alkutaipaleella tien vieressä olevat pikkupellot kuulsivat aamuhämärässä harmaan sävyisinä. Tie sukelsi niiden jälkeen keskelle metsikköä. Oikealla puolella suurten kuusien tummat rungot muodostivat pimeän seinämän, jonka taakse ei nähnyt. Siellä saattoi olla mitä tahansa! Varis vaakkui tuttavallisesti. Pienten kuusten oksilla oli valkoisia lumivaippoja. Toiset puut muistuttivat lumiukkoja ja -akkoja. Toiset olivat kuin maahan pudonneita pilviä. Joku pensas muistutti eläintä. Lumen peittämät kivet kohosivat hangen päälle kuin lumilinnat. Tien penkalla oli jäniksen jälkiä. Katselin kävellessäni näitä lumimaan ihmeellisyyksiä ja kuvittelin. Kehittelin luonnosta omia taruolentoja. Ketään muuta ei tiellä liikkunut.

Ensimmäinen iso ylämäki oli ennen Palosta. Sen jälkeen alkoi laskeutuminen koko matkan jyrkintä mäkeä. Siinä oli pakko juosta, sillä se mäki vietti juoksuun houkuttaen. Olin taas matkassa niin aikaisin, ettei Pirkkoa vielä näkynyt. Niinpä jatkoin omiin ajatuksiini vaipuneena eteenpäin. Tie kulki Palosen suoran jälkeen keskellä metsää ja loihti silmieni eteen uusia satumaailmoja. Tien vierestä lehahti joku metsälintu lentoon ja pelästytti äkkinäisellä äänellään minut. Pienen mäennyppylän ja synkän metsätaipaleen jälkeen tulin Tommolan ja Kankalan kohdalle. Sielläkään ei näkynyt muita, vaikka odotinkin saavani seuraa.

Äiti ja hänen tyttökaverinsa seisovat Tirvalla, Nokkalan kaupan vieressä koululle johtavalla oikopolulla vajaat 10 vuotta ennen kuin minä aloin tällä polulla tallailla..

Suoran jälkeen alkoi taas kapuaminen isoa mäkeä ylös ja loivaa, pitkää rinnettä alas. Saavuin Pasinkylään. Tien vierellä oli taloja ja näin ihmisiä niiden pihoilla lumenluonnissa. Jaakkolan kohdalla oli tiessä kiperä mutka, jonka jälkeen käännyin vasemmalle, kapealle oikopolulle. Olin tullut Tirvan kylään, jossa oli pieniä taloja vieri vieressä. Ja sitten näin koulun. Siellä pihalla ei vielä ollut ristin sielua. Jäin yksikseni odottelemaan koulun alkamista.

Näin sujui yleensä neljän ensimmäisen kouluvuoteni koulumatka. En halunnut myöhästyä, joten läksin yleensä niin aikaisin viiden kilometrin koulumatkalle, että varmasti ehdin ajoissa. Yleensä kävelin koulumatkan, mutta talvella, jos pakkasta ei ollut liikaa, hiihdin tai kuljin potkukelkalla. Sulan kelin aikaan minut ensin tuotiin soutaen virran yli maantien laitaan. Olin aina varsinainen hätähousu. Yhtenä aamuna, tapani mukaan, hoputin mummoa soutamaan lujempaa. Siihen mummoni tokaisi, että voi kun minulla olisi tykki, niin ampuisin sinut toiselle rannalle. Olin ehkä rasittava.

Paluumatkaa tein useimmiten koulutovereitteni kanssa aina Paloselle asti, mutta siitä eteenpäin jouduin kulkemaan yksin noin kaksi kilometriä. Paluumatka saattoi kestää kauemmin, sillä juttelimme ja pysähtelimme välillä jotain näkemäämme selvittämään, heittelemään kivillä tarkkuutta tai rikkomaan jäätyneiden vesilätäköiden pintoja. Koulumatkakavereitani olivat yleensä Palosen Pirkko, Tommolan tytöt ja Kankalan pojat, jotka Lassia lukuun ottamatta olivat ylemmillä luokilla ja siksi kulkivat useimmiten eri aikaan. Ensimmäisellä puolella kilomerillä oli kotimatkaryhmässämme myös Koskirannan Markku ja Jaakkolan Pirkko.

Yhden kotimatkan muistan erityisen hyvin. Oli talvi ja kävelin koulun pihasta kavereiden kanssa Kannuskosken tielle. Pasinkylän jälkeen jatkoin matkaani yksin. Perässäni käveli iso tuntematon mies. Pian hän sai minut kiinni ja ryhdyimme kävelemään yhtämatkaa. Kyselin kuka hän oli ja minne hän oli menossa. Mies kertoi olevansa Jegorof ja että hän oli tulossa Kouvolasta. Mies oli metsätyöläinen, joka asui Nikulan tuvassa muiden metsätyömiesten kanssa. Kerroin itsestäni ja juttelimme muutaman kilometrin matkalla kaikenlaista. Virran kohdalla käännyin kotitielle ja hän jatkoi matkaansa vielä noin puolen kilometrin päässä sijainneeseen majapaikkaansa. Seuraavana päivänä kuulimme, että Jegorof oli tapettu edellisenä iltana. Miehet olivat nimittäin ryypiskelleet Jegorofin Kouvolasta tuomia viinoja ja syntyi tappelu, jossa koulumatkakaverini sai surmansa. Se tuntui vähän kolkolta ja antoi uusia elementtejä mielikuvitukselleni.

Ensimmäisen henkilöautokyydin sain myös koulutielläni. Olin silloinkin kotimatkalla ja jo melko lähellä kotia. Takaa kuului auton ääni ja pysähdyin tien viereen töllistelemään lähestyvää autoa, sillä vain harvoin tiellä liikkui muita kuin maitoautoja, busseja tai kuorma-autoja. Se lähestyvä auto pysähtyi kohdalleni ja kuljettaja pyysi minut kyytiin. Hän oli joku isän tuttu ja tiesi, kuka minä olin. Empimättä kiipesin takapenkille. Näin sain ensimmäisen ja kovin jännittävän koulukyydin Popedalla.

Koulumatkani oli neljä ensimmäistä kouluvuottani 10 km päivässä. Tosin sain kulkea kolmannella ja neljännellä luokalla silloin tällöin aamumatkan linja-autolla, joten noina päivinä liikuntaa tuli päivittäin vain puolet normaalista. Koulua oli kuutena päivänä viikossa. Vuosittain tuli liikuttua kodin ja koulun välillä 1 500- 2 000 km ja neljänä vuotena yhteensä n. 7 000 km. Vaikka joskus pitkä matka väsyttikin, ei sitä osannut sen kummemmin surra. Se oli fakta ja sen mukaan vaan elettiin. Vaikka silloin en osannut arvioida päivittäisen kovan liikkumisen merkitystä, niin nyt ajattelen, että luultavasti olen saanut palkintona reippailustani vahvat luut.