KAHDEKSAN VUOTTA OPPIKOULUA KOUVOLASSA - VIISI KOTIA

Uudet ylioppilaat lähdössä rehtorin johdolla sankarihaudoille 1965. Seison eturivissä vasemmalla Erangon Railin kanssa. Takana näkyy uusi koulumme.

Olin kasvatukseni ansiosta ehdoton tasa-arvon kannattaja jo pienestä pitäen. Halusin siis ehdottomasti päästä pari vuotta aikaisemmin perustettuun Kouvolan yhteiskouluun. Tipula tuntui sitä paitsi tylsältä vaihtoehdolta, koska pojista olisi tullut tabuja. Koska meitä suurten ikäluokkien pyrkijöitä oli enemmän kuin aloituspaikkoja, en päässyt kevään pääsykokeissa oppikouluun, mutta yritin syksyllä uudelleen ja silloin tärppäsi. Ehdin käydä pari viikkoa Tirvan kansakoulun viidettä luokkaa, kunnes elämäni muuttui kertaheitolla. Olin silloin 11-vuotias, kun itsenäistymiseni ja kodinvaihtovuodet alkoivat.

YKSITYISESSÄ PERHEESSÄ

Kun tieto hyväksymisestä tuli, haimme minulle lehti-ilmoituksella koulukotia. Kävelimme isän kanssa Kouvolan katuja pitkin ja poikkesimme parissa, kolmessa kohteessa. Valitsimme Marilan perheen, Valtakadun varrelta. Mariloilla oli Eeva-Liisa -niminen tytär ja pääsin asumaan hänen huoneeseensa. Myöhemmin minulle selvisi, että minut otettiin hyyryläiseksi, jotta perhe saisi lisätuloja ja jotta äidin ja isän juominen saataisiin loppumaan. Äiti taisi olla töissä Harsin hattukaupassa. En muista siitä ajasta kovin paljoa, mutta en minä ilmeisesti mitään traumaa siellä saanut. Ainakin koulumatka oli lyhyt, verrattuna neljän edellisen vuoden matkoihin.

Muistan siellä perheessä asumisesta sellaisen asian, että katselin joskus Marilan tädin kauneudenhoitovälineitä hänen hienolla kampauspöydällään. Jo se pöytä oli mielestäni ihana, jollaista en ennen ollut nähnyt. Kerran kokeilin puuterisientä. Jotenkin se vain meni käsittelyssäni rikki ja siitä syntyi kovat omantunnon tuskat. Olihan minut kasvatettu siten, että toisten tavaroihin ei saanut koskea. Nolotti, mutta pyysin anteeksi uteliasuuttani.

Mariloiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Salpausselän kisoissa Lahdessa kevättalvella 1958. Yövyimme heidän tuttaviensa luona Hämeenlinnantien varressa olevassa omakotitalossa. Muistan vain kuinka saunoimme lauantai-iltana. Kisoista ei ole jäänyt mieleen mitään erityistä, mutta ostin muistoksi taitettavan Lahti-kuvaston, jonka sitten myöhemmin pilkoin irtokuviksi ja liimasin omaan albumiin. En silloin arvannut, että Lahti tulee olemaan minulle tärkeä kaupunki aikuisena.

Oppikoulun 3. luokan luokkakuva 1959. Minä olen keskellä, toisessa rivissä. Kuvassa myös rehtorimme Jorma Ranta.

TYTTÖJEN KOULUKODISSA

Seuraavana vuonna pääsin ns. tyttöjen koulukotiin. Se oli Välikadulla sijaitseva kaksikerroksinen, rapattu asuintalo, Tyynelän talo, jota ei nykyään enää ole. Tädin nimi oli Esteri Kolehmainen. Esteri piti kaksiossaan asuntolaa neljälle tytölle. Hän itse nukkui keittiössä, minä nukuin jaalalaisen Anna-Marjan kanssa toisessa huoneessa, jota hallitsi iso ruokapöytä. Toisessa huoneessa oli kaksi isompaa, tyttölyseota käyvää tyttöä. Esteri teki meille aamupalan ja iltaruoan. Päivällä söimme koulussa.

Minulla oli oma kirjoituspöytä, jonka ääressä tein läksyni. Elämä oli melko tylsää, sillä siellä ei ollut juurikaan mitään virikkeitä. En myöskään harrastanut mitään. Koulukodissa vaan asuttiin ja tehtiin koulutyötä, välillä käytiin ystävien ja sukulaisten luona. Sitä paitsi kouluviikko oli 6 päivää. Tosin lauantaina päästiin jo niin aikaisin, että ehdin klo14 lähtevään bussiin. Joskus muistan syöneeni Nalle-karkkeja ajankulukseni ja ikävääni. Sen aikaisista kuvista päätellen lihoin siellä asuessani aivan selvästi.

Asuin Esterin luona kaksi lukukautta 1958-60. Ruoasta on jäänyt kammottavana mieleen umpinaisessa leipälaatikossa säilytettyjen leipien maistuminen homeelta. Meitä tyttöjä pelotti kertoa asiasta Esterille, mutta minä rohkaistuin, kun ne leivät minua suorastaan oksettivat. Eikä siitä hyvä seurannut. Neiti Kolehmainen loukkaantui nirsoilusta. Hyviä muistoja Esterin ruoista noin ylipäätään jäi. Sain ensimmäiset nakit ja porsaankyljykset hänen kauniisti katetussa illallispöydässään ja molemmat ovat säilyneet siitä lähtien nami-ruokalistallani.

Istun Vuovirran omakotitalon verrannalla 1961.

TORNIMÄESSÄ VUOVIRRAN OMAKOTITALON YLÄKERRASSA

Kun aloitin neljännen luokan syksyllä 1960 ja sisareni Irene tuli oppikouluun, muutimme Tornimäkeen, isän serkun, Vuovirran Oivan omakotitalon vinttiin. Siellä Enoharjuntie 3:ssa meillä oli kaksi huonetta, joista toisessa oli puuhella ja pöytä, jonka ääressä tehtiin läksyt ja syötiin. Käytimme Vuovirtojen alakerrassa olevaa vessaa. Suihkua ei ollut. Koulumatkaa tuli n. 3 km. Asuimme Vuovirroilla kaksi lukukautta, kevääseen 1962 saakka.

Syksyllä 1960 liityin partioon ystäväni Ritvan innostama. Jaksoin kävellä iltaisin vielä Nuotio-Siskojen kokouksiin Kouvolan keskustaan, suorittaa partiomerkkeihin vaadittavia tehtäviä ja käydä ensiapukurssilla, joka oli pakollista partiolaisille.

Muistan, että asuessamme Vuovirroilla mummo paistoi usein munkkeja ja raakoja perunasiivuja rasvassa. Mummo oli entinen muonittaja-lotta ja osasi kyllä tehdä hyvää ruokaa, kuten karjalanpaistia, lihapullia ja kaalilaatikkoa. Vaikka ruoka oli kohtuullisen monipuolista, niin rasvaa meillä käytettiin surutta.

Yksiön parvekkeella, koulun vieressä 1963

YKSIÖSSÄ KOULUN VIERESSÄ

Syksyllä 1962 isä vuokrasi meille ja mummolle yksiön koulun vierestä. Osoite oli Salpausselänkatu 34 A 7. Siinä pikkutilassa me teimme kouluhommia, söimme ja vietimme aikaamme kolmestaan. Silloin liikuin jo paljon kavereideni kanssa, opettelin soittamaan pianoa ja kiinnostuin teinikunnan toiminnasta. Mummo oli ymmärtäväinen nuorison touhotusten suhteen. Lähes joka päivä kävelimme kaverikimpassa pitkin Kouvolan pääkatuja, puhuimme pojista ja kävimme Colalla Manskissa. Joskus minulla oli rahaa ostaa myös Mannerin perunaleivoksia, joihin olen jäänyt koko iäkseni koukkuun. Manskissa kokeilin ensimmäisen kerran myös tupakkaa, mutta en silloin vielä aloittanut sauhuttelua. Jäin joskus Kouvolaan viikonlopuksi ja kävin Kuntotalolla tansseissa sekä kavereideni että poikaystävieni Joren ja Jonin kanssa.

Me nukuimme Irenen kanssa kapealla harmaalla vuodesohvalla, joka levitettiin auki joka ilta ja aamulla kasattiin. Mummo nukkui oviseinän vieressä omassa sängyssään ja kuorsasi. Meillä oli parveke, suoraan koulun suuntaan. Joni, tuleva aviomieheni, alkoi käydä meillä kylässä ja taisi yöpyäkin kerran keväällä 1964 minun ja mummon kanssa. Joni oli kohtelias ja hänellä oli muutenkin hyvät tavat, joten mummo ihastui poikaystävääni ikihyviksi!

Lukioaikana minussa orasti jo selvästi aktiivisuus yhteisten asioiden hoitoon. Olin Suomen Teiniliiton jäsen syksystä 1961 kevääseen 1965 saakka. Toimin Kouvolan yhteiskoulun teinikunnan sihteerinä 1963-64. Kuuluin myös Pohjois-Kymenlaakson Teiniyhdistyksen hallitukseen kaksi lukukautta, 1963-65. Teinien toimintaperiaatteena oli valmistua kansakuntamme palvelijoiksi. Jäsenkortin takakanteen oli painettu motot:
* Turvamme on ikiaikainen Jumala
* Tunnuksemme on yhteiskunnallinen vastuuntunto ja alttius
* Työ on voimamme kirvoittaja, vaikeudet tahtomme terästäjä
* Velvollisuutemme on taistelu puhtain asein puhtaan asian puolesta

Virsujen perhe 1965. Antin sylissä Matti, Timo lumilinnan katolla ja Terttu kyykyssä. Taustalla omakotitalo, jonka vintissä meillä oli kämppä.

VIRSUILLA TÖRÖSTISSÄ

Kun nuorin sisareni Hannele tuli Kouvolaan 1964 syksyllä, muutimme Virsujen omakotitaloon ja piharakennukseen Töröstintiellä. Virsun Antti oli autokuski, Terttu töissä nappikaupassa. Heillä oli kaksi poikaa. Hannele ja mummo asuivat pienessä piharakennuksessa, minä ja Irene Virsujen talon vinttihuoneessa. Täälläkin käytimme alakerran vessaa yhdessä Virsujen kanssa. Mummo laittoi meille ruokaa siellä piharakennuksessa, jossa kävimme sovittuun aikaan syömässä. Muutoin vietimme pääosan ajasta omassa vinttihuoneessa.Töröstintie 18:ssa asuin vain lukukauden, senkin vajaan, sillä keväällä 1965 kirjoitin ylioppilaaksi. Hanne, Irene ja mummo jatkoivat asumistaan Virsuilla vielä senkin jälkeen kun minä läksin omille teilleni. Virsuista tuli meidän perheystäviä ja he kävivät meidän kaikkien ylioppilasjuhlissa ja häissä.

Kun totuin jo nuoresta asumaan erilaisissa paikoissa ja pitämään niitä kotinani, tuli muuttamisesta, uusiin olosuhteisiin ja ihmisiin sopeutumisesta minulle varsin helppoa. Ehkä jatko-opiskelupäätöksiinkin tuo jatkuva sosiaalisten verkostojen vaihtuminen vaikutti. En osaisikaan kuvitella itseäni kuudeksikymmeneksi vuodeksi samaan paikkaan asettuneeksi. Johan siinä virikkeet ja ystäväpiiri olisi jäänyt suppeaksi ja mahdollisuudet sisustaa erilaisia koteja kokematta.